Mä kun luulin että mulla olis jo se yhteiskuntakelpoinen ja itsevarma koirakansalainen. Niin kauan meillä on mennyt hyvin ja nyt tätä kirjoittaessa tuntuu turhauttavalta. En oikein tiedä mitä tehdä.. mistä alottaisi ja kuinka. Mitä mä tein väärin? Olisiko pitänyt ikinä edes hankkia Veetiä...
Olisi pitänyt olla viisas ja kaikkea aikoinaan, sokeakin olisi huomannut ettei Veeti ole mikään viiden tähden koira. Olin itse vielä niin kokematon, en tajunnut ettei se katsetta väistävä ja ujo pentu ole sopiva. Mutta mitä Veetille olisi tapahtunut jos en olisi ottanut sitä? Olisiko se joutunut piikille ensimmäisen vastoinkäymisen takia? Vai olisiko se kodinvaihtaja? Tätä en saa ikinä tietää.
Mutta onko sillä mitään merkitystä edes, Veeti on nyt minun ja kaikki on vain minun syytäni. Jotain koulutuksessa on mennyt vikaan, kun nyt olemme tässä tilanteessa. Saan syyttää vain itseäni!
Ilman Veetiä mä en kuitenkaan olisi tässä, mä olen oppinut siltä niiin paljon! Musta on tullut parempi kouluttaja, parempi omistaja. Osaan havannoida koirani mielentilan pelkästään sen olemuksesta, mä en olis mitään näistä oppinut ilman Veetiä. Mulle on sanottu monesti kuinka helpon koiran omistankin niin, ulkopuoliset näkevät vain sen minkä Veeti näyttää ulospäin. Sen kanssa eläessä mä olen kuitenkin nähnyt myös sen kääntöpuolen, joka ei ole niin ruusuinen ja helppo.
Joskus musta tuntuu että haluan vain lyödä hanskat tiskiin, enkä jaksa enää yrittää. Silti jokin työntää mua kohti tota koiraa ja sanoo ettei koskaan saa luovuttaa. Ehkä se jokin on juuri Veeti.
On sanonta jossa sanotaan ettei ikinä kannata valita pentueesta sitä pentua joka ei juokse katsojia vastaan iloisena, joka väistää ihmisen katsetta ja on hyvin välinpitämätön. Kun kävimme katsomassa pentuja, Veeti oli juuri se pentu, joka ei tullut luoksemme. Se touhusi omiaan eikä antanut kiinni, se ei luonut katsettakaan meihin. Ja silti minä valitsin sen. Jollain kummalisella tavalla se oli kuitenkin tehnyt minuun vaikutuksen. Voinko siis syyttää ketään muuta kuin itseäni.
Veeti on aina ollut arka, pelännyt kaikkea! Pikkuhiljaa me ollaan kuitenkin työstetty sen ääni herkkyyttä ja ollaankin päästy siinä todella pitkälle. Enää se ei säiky vasaran paukutusta, eikä edes moottorisahan ääntä. Vuosi sitten me oltiin valmiita valloittaan maailma. Veeti tuli toimeen erilaisten koirien kanssa ja nautti selvästi leikkiä muiden koirien kanssa. Viime kesänä se kaikki kuitenkin muuttui, se kävi toisen koiran päälle...kahdesti. Olin ihan ällikällä lyöty, enkä tajunnut yhtään mitä tapahtui. Veetillä oli kesän alussa loppunut hormooni-implantin teho, joten saattoiko se aiheuttaa tälläistä? Sitä en tiedä, ennen implantin ottoa se oli ollut kaikkien kaveri, niin urosten kuin narttujen. Luulin sen jäävän siihen kertaan, mutta tähän mennessä koko koira on kääntynyt nurinperin. En meinaa välillä edes tunnistaa sitä samaksi koiraksi. Ennen implantin ottoa, koira oli niin tasapainoinen ja nyt matto on totaalisesti vedetty jalkojeni alta.
Say something, I'm giving up on you
I'll be the one, if you want me to.
Anywhere, I would've followed you
Say something, I'm giving up on you.
And I'm sorry.
Tänä päivänä voin tunnustaa, että Veeti on kesän jälkeen käynyt kerran vielä toisen koiran päälle, sekin oli uros. Joten tästä lähin me taidetaan olla uros-agressiivisia. Kummallakaan kerralla Veeti ei varoittanut, vaan se oli suoraa toimintaa. Onneksi kumpikaan koira jonka päälle se kävi ei vahingoittunut, molemmat vain pelästyivät.
En tiedä uskallanko enää päästää sitä tutustumaan yhteenkään koiraan. Molemmat koirat ovat kuitenkin olleet Veetille tuttuja, se on ennen leikkinyt niiden kanssa. En usko että tämä olisi kiinni siitä etteikö olisi sosiaalistettu, koska Veeti on nähnyt ja ollut erilaisten koirien kanssa pennusta asti.
Meillä on ollut täydellinen luottamus tuon koiran kanssa, olen pystynyt pitämään sitä vapaana missä vain ja se kulkee vierelläni täydellisesti. Tänä syksynä se luottamus on ruvennut rakoilemaan...
Kutsuessani sitä se on aina tullut, ei ole tarvinnut pelätä ettei se tulisi. Nyt tilanne on toinen, se ei välttämättä tule ja se saattaa lähteä lätkimään yhtäkkiä, eikä kuuntele yhtään.
Kun taas Väinön kohdalla on hyväksynyt ettei sen luoksari ole pitävä, onhan se metsästyskoira ja omaa vahvan riistavietin. Veeti on kuitenkin aina ollut seurakoira, jos sen luoksari ei toimi joudun laittamaan sen liinaan.
Olen miettinyt ja muistellut viime tapahtumia, mikä on saanut koiran muuttumaan?
Eilen tunteet iskivät pintaan ja olin romahtaa, olenko menettämässä parhaan ystäväni?
On meillä hyviäkin päiviä, niitä kun koira on ihan uskomaton ja tuntuu ettei siinä ikinä vikaa olisikaan. Sitten on niitä päiviä, jotka tahtoisin unohtaa.
Lapset rakastavat Veetiä, nyt en kuitenkaan tiedä uskallanko enää antaa heidän harjata koiraa tai touhuta muuta sen kanssa. Minusta on tullut varovainen, emme käy enää yhteislenkeillä muiden koirien kanssa, olemme aina kahdestaan, sillä se on turvallisinta.
Minun pitää itse vielä hyväksyä, että omistamani koira on epävarma, arka sekä arvaamaton. Vaikka se ennen oli kiltti, tasapainoinen ja täysin luotettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätähän kommentti, kiitos!