En tiedä vielä kuinka monta postausta saan aikaan tästä aiheesta, mutta katsotaan mitä tulee :)
Ensimmäisenä esittelen teille ensimmäisen oman koirani (taisi se olla siskojenkin omistuksessa). Sissi edusti havannaisrotua, ja se oli silloin todella passeli meidän perheelle ja varsinkin ensimmäiseksi koiraksi. Tosin se ei ehkä ollut helpoin mahdollinen, eikä meillä pahemmin ollut tietoa koirista. Pakkohan sellainen oli saada, kun muka kaikilla muillakin oli. Sissin hinta oli noin 800 euroissa, ja sille olisi saanut paperit, mutta jostain syystä emme niitä ottaneet.
Mulla ei taida olla yhtäkään pentukuvaa Sissista, muuta kuin valokuvaversiona. Sillä olinhan koiran saapuessa vasta 5-vuotias. Sissi haettiin syksyllä 1998 Järvenpäästä kasvattajalta, se taisi olla jo 10-viikkoinen, eikä kasvattajalla ollut enää kuin meidän koiramme sekä sen veli joka oli lähdössä Ruotsiin. Ainoa asia minkä muistan hakupäivästä on tosiaakin se kun näin sisarusten leikkivän pihalla. Automatkalta muistan sen ummehtuneen oksennuksen hajun, kun pentu oksensi uusiin lenkkareihini.
Nyttemmpin ajateltuna vanhempani olisivat voineet kerätä vähän enemmän tietoa koirasta ja sen pidosta, mutta tuolloin ei ollut sitä ihmeellistä internettiä mistä kaikki löytyy nykyään niin helposti.
Sissi oli hyvin nirso koira, se ei syönyt nappulaa, eikä lihaa. Joten sille tarjottiin kaikenlaisia marketti sapuskoita, siis niitä märkäruokia sekä kotiruokaa. Eipä tuo kauheasti kyllä sairastellutkaan, 4-vuotiaana siltä leikattiin jokin (en kylläkään muista miksi sitä sanottiin). Kuitenkin toisesta takajalasta reisiluun tienoilta.
Mieluummin enemmän käytiin eläinlääkärillä poistamassa hammaskiveä, kuin mitään vakavempaa.
Emme myöskään sosiaalistaneet koiraa pentuna, joten se ei oikein tullut toimeen muiden koirien kanssa. Ainoa koira jota se sieti ja joka myöhemmin kehkeytyi sen parhaaksi ystäväksi, oli naapurin samojedinkoira Bella.
Bella karkaksi pentuna usein meille (naapurit asui meidän metsän takana) ja kaverukset leikkivät vailla huolen häivää.
Sissin kanssa käytiin pentukoulussa ja se oli pariin otteeseen hoidossa yhden kouluttajan tykönä, jolla oli dobermanneja. Kerran meidän laivamatkan ajan Sissi oli siskoni kaverilla, josta meille oli noin 5km matka. Hoitaja kertoi että yksi päivä Sissi oli karannut, ja se oli löytynyt meiltä kotoota ovelta odottamasta.
Viimeisen kerran sen oli hoidossa 2010 meidän Englannin matkan ajan, jolloin se oli sedälläni. Päätimme että on parempi jättää koira paikkaan, jossa on vain sen tuttuja ihmisiä. Matkalta palattuamme Sissi syöksyi ensimmäisenä auton takapenkille ja ensimmäistä kertaa elämässään se nukkui koko matkan vierellämme, eikä pelännyt automatkaa.
Sissi opetti minulle paljon, siinä missä muutkin koirat. Sissi oli myös iso apu tädilleni, joka pelkäsi kuollakseen koiria. Sissi rakasti ihmisiä, eikä se ikinä purrut ketään.
Minun on vaikea kirjoittaa tätä, ilman kyyneliä. Koska aihe on edelleen arka itselleni, vaikka Sissin pois menosta on jo 3-vuotta.
Vuonna 2012 alkoi alamäki. Oli 9. maaliskuuta, vielä oma syntymäpäiväni ja olimme matkalla Tampereelle eläinlääkäriin. Olimme asennoituneet jo koiran lopetukseen ja automatkalla ajattelin että tämä oli maailman kamalin syntymäpäivä. Eläinlääkärissä saimme kuitenkin toivoa, vaikka selvisikin että Sissillä oli keuhkot täynnä nestettä sekä sydämenlaajentuma, jolloin sydän "makasi" kylkilastan päällä. Eläinlääkäri kertoi että tilanne saataisiin kuntoon lääkityksellä sekä syöttämällä vain tiettyä ruokaa, jota sai vain eläinlääkäriltä. Joten palasimme kotiin pieni toivon kipinä sisällämme.
Ruoka ja lääkitys auttoivat koiraa, ja Sissi rupesi palaamaan entiselleen. Ajattelimme että niinkauan kuin koira ei kärsisi, niin jatkaisimme toivomista. Loppujen lopuksi syksyllä 2012 Sissin tila huononi taas ja teimme kirpeän päätöksen, antaisimme rakkaamme nukahtaa ikiuneen.
6.8.2012 Sissi viimeinen nukahti ikiuneen, arvokkaassa 14-vuoden iässä. Sissi haudattiin pihaamme ruusupensaiden väliin. Sille teetettin hautakivi, joka tälläkin hetkellä on sen haudan vieressä. Ja joka kesä haudalla kasvaa auringonkukka muistuttamassa meidän ikuisesta ilopilleristä.
Sissin poismeno kosketti koko perhettä. En tuolloin asunut enää kotona, ja oli outoa tulla kotiin, kun kukaan ei enää tullutkaan vastaan ovella. Isä sanoi että oli vaikea oppia siihen, ettei töistä tullessa tullut kukaan häntä heiluen vastaan.
Suruni oli niin valtava, etten pystynyt olemaan ilman koiraa, jota alle puoli vuotta Sissin menosta, minula oli uusi koira.
Siskoni pystyi ottamaan uuden koiran vasta viime vuoden marraskuussa. Ja kyllä huomaa Isästäni, että koiran kaipuu on ollut hänelläkin, nyt kun Nuka on heillä ollut hoidossa, niin side Nukan sekä iskän välillä on kova.
Kuitenkin jokainen meistä täältä joskus lähtee, ja olen todella kiitollinen Sissille kaikista vuosista, jotka sen kanssa sain kasvaa. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätähän kommentti, kiitos!