Miten päädyin parsoniin?

Miten kahden sekarotuisen piskin omistaja päätyi parsonrusselinterrieriin? Miten kaikista kolmos ryhmän koirista juuri tämä valikoitui oikeaksi? 

Olen lapsesta asti haaveillut isosta koirasta, tarkemmin ottaen Rottweileristä. Rottis oli ollut monen monta vuotta minulle se thö koira, sellainen iso ja jykevä, mutta samalla erittäin kaunis ja kunnioitusta herättävä luppakorva. Huoneeni seinät ja hyllyt pursusivat rottiskamaa, oli seinäkalentereita, julisteita, kuvia, pehmoleluja, figuureja ja ja vaikka mitä muutakin.
Tuolloin meillä oli kotona Bichon havannais tutummin nykyään vain Havannankoira Sissi ja vannoin kovaa itselleni etten ikinä ostaisi pikku koiraa.

Tuosta ajasta on nyt enemmän kuin 10-vuotta, olen aikuistunut ja oppinut tuntemaan itseni paremmin ja rottis ei ole enää minulle se koira, joka olisi paras vaihtoehto. Pidän rodusta edelleen suuresti, mutta se ei tunnu millään muotoa enää omalta rodulta, ei sellaiselta jonka voisin hankkia joskus.
Sen sijaan metsästyksestä on tulossa minulle tärkeä osa itseäni, joten metsästyskoirat tulevat varmasti tästä lähtien olemaan minulle niitä koiria joista haaveilen ja ovatkin jo sellaisia. Mietin pitkään ottaisinko jonkun pystykorvan, esim Itäsiperianlaikan, KKK tai Pohjiksen, mutta loppujen lopuksi päädyin katselemaan luolakoiria, koska meillä ei silloin ollut enää yhtäkään luolakoiraa. Ja koko viime kauden joka kolmas kettu meni ajosta luolaan ja jäi näin ollen saamatta.

Saku ei ollut meille edes vaihtoehto, niin paljon huonoja kokemuksia kyseisestä rodusta oli ilmaantunut. Ja koska halusin koiran joka sopisi muuhunkin harrastamiseen, rupesin katselemaan Sk kettuterriereitä sillä silmällä. Pitkään miehen kanssa olimme jo sitä mieltä että kettis meille tulee, mutta koska haluan aina katsoa kaikki vaihtoehdot läpi, rupesin miettimään muitakin luolakoiraksi sopivia rotuja.
Loppuviimein törmäsin Parsoniin ja Jackkiin, jotka olin aina vain sivuuttanut mielessäni vain valkoinen koira näyttelykehässä mielikuvin.
Jackrussell oli liian matala ja tiesin että muotirotuna voisi olla vaikea löytää kasvattajaa joka ei tingi terveydestä. Varsinkin kun rodun kotisivuilla "sairauslista" oli pitkä, kaikki mahdolliset oli listattu ja merkitty että niitä voi esiintyä.
Terveyden lisäksi olin tarkka millaisista vanhemmista haluan pennun, yksi suurimmista kriteereistä oli, että vanhemmilla täytyisi olla näyttöä luola toiminnasta. Jackrusselista on erittäin vaikea löytää käyttökoiria, koska ne ovat suurimmaksi osaksi vain näyttelykettuja. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa Working linjainen, mutta niissä on taas se "vika", että näyttelyt on kokonaan kielletty.

Kuopatessani jackin otin itseäni niskasta kiinni ja rupesin etsimään tietoa parsonista. Jokaisella on varmasti omat ennakkoluulonsa jokaisesta rodusta, myös minulla oli ennakkoluuloja parsonista. En ollut paljoa kiinnittänyt ennen huomiota rotuun, koska pikkukoirat eivät ylipäätään viehätä minua millään tasolla.
Parsonien kohdalla käyttöpuolta rupesi kuitenkin löytymään paremmin ja isommalla mittakaavalla. Ei ollut niin vaikeaa löytää kasvattajaa, jonka koirat olivat myös käyttökoiria ja valinnan varaaa oli runsaasti. Kennel Karvahaalari oli lähinnä meitä ja sinne oli mahdollista lähteä myös lyhyellä varoitusajalla, niimpä otin kasvattajaan yhteyttä ja hänellä oli silloin sunnitteilla pentue loppuvuodeksi. No me jäimme odottelmaan ja kertoessani miehelle että olin alustavasti varannut pennun tälläisestä rodusta, oli hänkin ensalkuun hieman varautunut. Mies ei ollut koskaan edes kuullut kyseisestä rodusta ja että sitä käytettäsiin myös luolametsästykseen.

Kun ensimmäisen kerran kävimme pentuamme livenä katsomassa, olimme molemmat jo aivan myyty.
Nyt kun Välkky on 6 kk ja olemme olleet jo tovin parsonin omistajia, voimme molemmat mieheni kanssa sanoa, että emme ole olleet pettyneitä. Välkky on juuri sitä mitä me molemmat kaipasimme, ja sen tulo meidän perheeseemme on vaikuttanut positiivisesti myös meidän suhteeseemme.
Minua ei edes haittaa, vaikka Välkkystä ei koskaan tulisi luolakoiraa, se on luonteeltaan mitä mainioin perhekoira ja siitä saa varmasti mukavan harrastus-ja retkeilykaverin.

Jos jotain miinusta pitäisi tästä koirasta sanoa, niin itsepäisyys/jääräpäisyys on välillä vähän liikaa esillä. Välkky on luonteeltaan perus parsoni, jos se jotain päättää tehdä se myös tekee sen täysillä. Luovuttaminen ei kuulu Välkyn tapoihin, vaan kaikki tehdään räjähtävällä tahdonvoimalla, mistään tinkimättä.  Saa tästä halutessaan myös sohvaperunan, ja itse kun olen sairastanut on koira tyytynyt lyhkäisempiin lenkkeihin ja vähempään tekemiseen, sille on tärkeintä olla lähellä ja läsnä.

Jos minulta nyt kysyttäisiin ottaisinko parsonin, niin aivan varmasti ottaisin. Ja kuka tietää ehkä tästä edes meidän perheessä on aina parsoni.

Yksi hetki elämästäni

Vitsit miten voikin vanhat kuvat jättää olon kylmäksi, miten paljon omassa elämässä on tapahtunut. On tavannut upeita eläimiä sekä ihmisiä, on joutunut syystä tai toisesta jättämään hyvästit tai antamaan pois jotain itselle rakasta.
Löytyy myös niitä hetkiä, kun haluaisin peruuttaa kaiken ja tehdä asiat eritavalla.
Millainen ihminen olisin nyt, omistaisinko Veetin, jos olisin tehnyt toisin?

Päätin jakaa teidän lukioiden sekä vierailijoiden kanssa yhden "hetken/vaiheen" elämästäni, hetken johon haluaisin palata takaisin. 

Olen mahdollisesti joskus blogissa kertonut teille Dalista, pienestä koirasta joka oli elämässäni hyvin pienen hetken, mutta jätti syvän jäljen sydämeeni.

Taisi olla vuosi 2011 kun olin pitkään jo ajatellut oman koiran hankkimista, törmäsin netissä ilmoitukseen puolivuotiaasta amstaffimix nartusta. Otin yhteyttä omistajaan ja sovimme että tapaamme Tampereella, omistaja pyysi minua tulemaan Tesoman koirapuistolle sovittuun aikaan.
Ystäväni asui tuolloin vielä Tesomalla, joten oli helppo lähteä koirapuistolle koiraa katsomaan.
Paikalle päästyäni omistaja oli jo koiran kanssa tarhassa, mutta koira oli kiinni narussa.
Huomatessani koiran paniikin, sanoin omistajalle että voisimme mennä johokin muuallekkin (puisto oli täynnä koiria). Omistaja sanoi kuitenkin, ettei koira pelännyt mitää ja oli tosi sosiaalinen ja samaan syssyyn päästi koiran irti.

Dali meni irti päästyään kuin shokkitilaan, ja pelkäsi hulluna muita koiria jotka tulivat tekemään tuttavuutta raitaiseen kaveriin. Dali hyppi ja pomppi erisuuntiin häntä koipien välissä ja korvat kiinni kropassa. Jutustelimme koirasta kaiken näköistä ja sovimme että Dali tulisi luokseni 2 viikoksi koeajalle. Omistaja kertoi Dalin luonteesta ja siitä kuinka se oli todella kiltti ja helppo koira.

Olimme Tampereella yötä ystävälläni ja Dali käyttäytyi mallikkaasti, ollen todella sosiaalinen ja leikkisä. Seuraavana aamuna matkustimme junalla Seinäjoelle, junassa Dali oli hyvin rauhallinen ja ihmiset kävivät sitä ihastelemassa. Eräskin turvamies pyysi lupaa silittää koiraa, ja luvan saatuaan hän silitteli ja lellitteli Dalia. Ajattelin että tämähän on oikein hyvä malli koirakansalainen.

Päästyämme asunnolleni kaikki asiat olivat Dalille ihan okei, yksinolot sujuivat kunnialla. Ja koira oli iloinen ja leikkisä.
Kunnes menimme lenkille... Kaikki sujui lenkillä ensin hyvin, mutta kun ensimmäinen ihminen tuli vastaan, Dali sekosi. Sen häntä meni niin syvälle jalkojen väliin, että näytti ettei sillä olisi häntää. Dali hyppäsi ojan toiselle puolelle ja kiskoi hihnaa hädissään. Ajattelin ensin että se olisi vain tämä kerta, mutta joka kerta kun meitä tuli vastaan ihminen tai koirakko, niin Dali meni paniikkiin.
Pikku koira pelkäsi ihan kaikkia ja kaikkea, sen kanssa oli mahdoton ulkoilla ihmisten aikaan, joten kävin paljon iltaisin lenkillä ja aamulla ennenkö kukaan oli edes hereillä.

Dali oppi nopeasti eri temppuja ja se oli hyvin hiljainen kaveri. Soittelin omistajalle ja kyselin vähän Dalista, juttelimme pitkän aikaa. Ja pian kävikin ilmi, ettei Dalia oltu ikinä sosiaalistettu, se oli ollut aina vain kotona ja ainoa kerta kun se oli päässyt ns ulkomaailmaan oli eläinlääkärillä käynnit.
Tajusin pian ettei Daltsu sopinut omaan elämäntilanteeseen, se olisi tarvinnut niin paljon aikaa tottua erilaisiin asioihin, niin eläimiin kuin ihmisiinkin. Arkana koirana sen kanssa olisi rankkaa ensimmäiset kuukaudet.

Kaiken lisäksi Daltsu rupesi käyttäytymään agrressiivisesti ihmisiä kohtaan, jolloin se oli piste iin päälle. Niimpä puolentoista viikon yhdessä olon jälkeen, hampaita kiristellen palautin tytön omistajalleen. Se teki kipeää, koska olin rakastunut tuohon pieneen raitapaitaan jo, mutta tiesin tekeväni oikean päätöksen.
Vielä tänäkin päivänä minä mietin missä Daltsu on nyt ja mitä sille kuuluu. Onko se vielä elossa vai onko se jo päässyt kauniille niitylle lepäämään.

Vielä nykyäänkin leikitellen ajatuksella, että mitä jos olisinkin pitänyt Daltsun. Millainen yhteinen elämä meillä olisi? 

ERIKOISPOSTAUS: Ajokortiton koiranomistaja

Minulta on kyselty paljon, että miten voin elää ilman ajokorttia. Kun kyllähän nyt jokaisella koiranomistajalla pitää olla ajokortti. No minulla sitä ei ole, välillä tuntuu että olisi kivakin jos olisi niin ei tarvitsisi aina kysellä kyydin perään. Ehkä kuitenkin pääsette paremmin kärryille, jos aloitan ihan alusta.

Olin autokoulussa joskus vuonna 2011 tai 2012, en enää edes muista. Olin läpäissyt teoriakokeen ykkösellä läpi, mutta minulta puuttui enää muutama ajotunti ja inssi. Oli tarkoitus myöhemmin käydä ne kun on aikaa, mutta kohtalo taisi siinä kohtaa puuttua peliin.

Vuonna 2014 ajoimme mieheni kanssa kapeaa metsätietä mökiltä kotiin päin, oli kamala ilma. Ilmatila oli sumuinen ja vettä satoi kaatamalla, niin että juuri ja juuri näki eteensä.
Sitten yhtäkkiä mäen nyppylän laella, edessämme olikin toinen auto ja ajoimme nokkakolarin. Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten kerinnyt edes tajuamaan mitään, kiitän silti itseäni siitä että minulla oli turvavyöt.
Hätkähdin tajuihini, kaivoin puhelimen taskustani ja soitin äidille, hän ja muu perhe oli noin 2km päässä mökillä. Puhelun jälkeen rupesin tulemaan enemmän ja enemmän tietoiseksi siitä mitä oli tapahtunut, tunnistin myös toisen autolijan henkilöt, siinä oli tätini (äidin sisko) ja hänen miehensä joka soitti juuri 112:seen.
Minua sattui kylkeen, päähän ja mahaan. En pystynyt kääntämään päätäni sivuille, koska kipu meinasi lamauttaa minut kokonaan. Pian isäni, äitini sekä siskoni ja hänen miehensä olivat paikalla. Muistan sisareni tulleen pitämään minua kädestä.
Hetken odottuamme myös poliisi, palokunta ja ambulassit olivat paikalla. He irroittivat ensin tätini autosta, ja muistan kuinka hän huusi vihaisena ambulanssi miehille "Jos tää 200e mekko repee, niin te maksatte", se toi vähän hupia tilanteeseen.
Kun tätini oli saatu lanssiin ja kiidätetty pois, tulivat ensiapu miehet luokseni. He nostivat minut paareihin ja laittoivat niskatuen, jonka jälkeen minut siirettiin ambulanssiin. Veden tulo taivaalta vain paheni ja vaatteeni olivat litimärät, jonka takia tärisin kuin hypotermiassa.
Minulle yritettiin laittaa tippaa, se oli kyllä ikuisuusprojekti, koska minulla on vähän sellaiset suonet ettei niitä niin vaan löydä. Kun he olivat käyttäneet kaikki neulat ja oli enää yksi jäljellä, he viimeinkin löysivät suonen ja tippa saatiin laitettua.
Luulin jo että lähtisimme matkaan, mutta minut siirettiin vielä toiseen kauempana olevaan lanssiin, ennenkuin pääsimme lähtemään.


Taysissa minut kuvattiin moneen kertaan, jouduin pissimään purkkiin ja minua tutkittiin joka puolelta, pääosin silti pään ja niskan alueelta. Sain terveen paperit, lääkäri sanoi että minua voidaan tulla hakemaan vain jos kotona on joku joka pystyy tarkailemaan vointiani läpi yön. Klo 00.10 äiti tuli hakemaan ja lähdimme kohti mökkiä.
Äiti kertoi matkalla, että tädiltäni oli pari kylkiluuta poikki, joten hän jäisi yöksi sairaalaan.
Mökillä minua odotti huojentunut perhe sekä mieheni, joka oli saanut isältäni viskiä rauhoittumiseen.
Kaikki päätyi lopulta hyvin, vaikka automme menikin lunastukseen ja vakuutusyhtiö vei meiltä kaiken, eikä saatu edes autoa takaisin (mutta se on jo toinen tarina).

Kaiken tämän jälkeen rupesin pelkäämään autoilua. Ensin en pystynyt istumaan "pelkääjän paikalla" ollenkaan, vaan istuin takapenkillä kuukauden verran. Kun viimein uskaltauduin eteen istumaan, pelkäsin jatkuvasti että ajamme kolarin. Inhoan pimeällä ajamista vieläkin, koska silloin pelkoni on voimakkaimmillaan. Tämä kuulostaa ehkä jonkun korvaan naurettavalta, mutta en pysty vaikuttamaan itse asiaan yhtään.
Tuntuu kuin minulle olisi jäänyt onnettomuudesta jokin traumaperäinen pelko.
Kun mieheni sitten viime vuonna otti aiheeksi autokoulun aloittamisen uudestaan, vastasin kieltävästi.
Tiedän että ajokortti helpottaisi omaa elämääni paljon, varsinkin täällä maalla jossa ei julkisia kulje kuin 2x päivässä.

Joskus tuntuu että kaveripiirini häviää heidän kuullessaan että olen kortiton. Monien mielestä se on tavattoman outoa, että joku ei halua ajokorttia. Kyllä minä haluasin, mutta sen suorittaminen tuntuu välillä ylitse pääsemättömältä.

Jos jaksoit lukea koko romaanin, niin kiitos. Ja nyt te tiedätte minusta enemmän, asian jota moni läheiseni ei edes tiedä. 

Meidän IG TOP10

Tässä on 10 Instagram tiliä, joita seuraan aktiivisesti. Seuraan myös paljon muitakin, mutta tässä osa.
Toivottavasti tästä tarttuu jonkun muunkin seurantalistaan jokunen uusi tuttavuus.

@juniperfoxx

@kaihu_and_hadez

@Onion_the_Corgi

@Jonnaraw

@alicjazmyslowska

@power.russell.wicky

@west_coast_heeler_pack

@demiandjeromedobes

@rukaruu

@kerttuparson

@happy.jackymix

10 faktaa omistajasta koiran silmin

Moi! Mä oon Veeti, mä kuulin mammalta että Loyal Companion Nelle haastoi jokaisen koiran  kertomaan omasta omistajastaan 10 faktaa, joten mä päätin ottaa haasteen vastaan. 

YKSI. Tykkää leipomisesta ja ruuan tekemisestä mulle ja isoveljelle, mutta on kuulemma vähän huono ite syömään. Kuulin kerran kun mamma ja isukki väitteli siitä, miten vähän mamma syö päivän aikana. Musta kuitenkin aina sanotaan että oon ruoka aikaa ollu kotona, tiedä sitte mistä sekin johtuu. 

KAKSI-  Pelkää ötököitä, niin isoja kun pieniä. Ihmettelen aina miten niin iso  voi pelätä niin pientä otusta, mutta se kiljuu niin että korviin sattuu. 

KOLME-  Mamma on välillä tosi ilkeä, varsinkin sillon kun se yrittää saada mun kynsiä leikattua. Yläkuvasta näette minkä inhotuksen saan päähäni joka kerta, ja tääkin vaan sen takia että pari kertaa ihan vahingossa purin sitä käteen.. mutta ei se ollu mun syy! 

NELJÄ- Voi värittää jopa KAKSI tuntia jotakin kuvia!? Mä en kyl käsitä miksi, kun se vois sen kaks tuntia rapsuttaa mun mahaa, se kun tuntuu niin hyvältä.

VIISI- Kantaa joka lenkillä kameraa mukana ja yrittää houkutella mua kivien ja kallioiden päälle ja ties mihinkä muihin erilaisiin asentoihin. Onneks oon kehittänyt hyvän niksi, jos sillä ei oo herkkuja, niin käännän pyllyn sen kameraan, sitä saa kyllä kuvata! Ei kuitenkaan mieluusti silloin kun oon kakalla, koska kyllä mullekkin pitää antaa rauha sen asian kanssa.

KUUSI- Oikee hamstraaja! Mulla on ainaki 5 eri pantaa ja kaikille on mukamas eritarkotus. Hihnojakin löytyy montaa eriväriä ja pitusta. Valjaita mulla ei kyl oo kun yhet, mutta mamma mittalia mua taas yks päivä sen olosena, että kai mulle on jotkut uudet valjaat tulossa. Keväällä se osti mulle jonkun toppatakin, että pärjään sitte talvella, mutta onhan mulla ny karva päällä? 

SEITSEMÄN- Tykkää kissoista, ajatelkaa ny: Kissoista!!? Miten joku voi niistä tykätä? Eilenkin mulla oli tosi kuumat paikat, kun menin sisälle kun ovella oli vastassa 5 minitiikeriä jotka kaikki sähisi mulle ja takaapäin tuli kaks isootiikeriä, jotka meinas syödä mut elävältä. Onneks selvisin ehjin nahoin! 

Täs mä oon mun kurahaalarin kanssa, aika karsee eks je?

KAHDEKSAN- Tykkää uimisesta ja yrittää saada mutkin aina uimaan. Ihan karseeta, koska en yhtään tykkää et mun turkki kastuu ja sitä paitsi mä voisin vaikka hukkua. 

YHDEKSÄN- Tykkää talvesta, mutta ei liian kylmästä. Tykkää kesäsä, muttei liian kuumasta. Keväällä kuulemma aina sataa ja on ötököitä ja kylmä. Syksyllä taas on hirvikärpäsiä, paarmoja ja muita ötököitä. Tuntuu ettei sillä oo koskaan asiat hyvin. 

KYMMENEN- Lukee kauheesti kirjoja ja pelaa töllöllä. Mä en oikein tiedä mitä se niinku tekee, mutta sillä on aina sellanen ohjain kädessä sadesäällä, jossa on kiinni sellaset maukkaat kumiset tatit, jotka muuten maistuu hyvältä, vinkkinä kaikille koirakavereille! 

Noin vihdoinkin mä sain tän kirjoitettua. Nyt vaan kaikki muutkin hurtat mukaan kertoon omat näkemyksensä omista karvattomista omistajistaan! 

Tältä erää terveisin Veeti 

Meidän koirat: Onni

Tänään vuorossa on Onni.

Onni on se ensimmäinen. Nyt te mietitte, mikä ensimmäinen? No Onni oli ensimmäinen pentu, joka näki päivänvaloa tietysti :). Onni syntyi 06.09.2014 klo 11:50 pihalle koirankoppiin, ehkä vähän karu vastaanotto, mutta sieltä se kiidätettiin sisätiloihin pentulootaan, jossa mammakoira nuoli puhtaaksi. 

Heti syntyessään poika ristittiin heti Onniksi, koska oltiin onnellisia siitä että viimeikin rupesi synnytys. Niin Onni oli se pentueen hätäisin kaveri, mutta kaikista pienin. 

Onnin isä on Hemppa ja äiti on Tuuli.

Onnin koettelemukset alkoi heti pentulaatikossa, koska pienen kokonsa takia se joutui taistelemaan tissille pääsystä. Tämä musta pieni pallero oli kuitenkin taistelija, se piti kovaa meteliä sisaruksilleen ja kun sisarukset nukkuivat, tämä musta pallero oli tissillä. 

Aluksi myös Onni etsi sitä omaa kotia, mutta monet pennun ostajat ei olleet siitä yhtään kiinnostuneita. Syy oli selvä, Onni oli pienin ja mustin. Se oli vähän tylsän näköinen muihin verrattuna. Ja pikkuhiljaa Tepan mielessä kävi ajatus Onnin kotiin jättämisestä, ja niin siinä loppujen lopuksi kävi. Ei me enää pystytty luopuun Onnista ja niimpä se sai veljensä kanssa jäädä kotiin. 

Onni on sellainen jokaisen kaveri, ja varsinkin Veetistä se tykkää kauheasti. Onni on aktiivinen ja valpas. Sillä on vahva riistavietti, ja se toimii metsällä jo melko hyvin, kunhan vain saataisiin lisää harjotusta ja uutta lunta. Eikä se ole nirso ajettavan suhteen, kaikki kelpaa. 

Onni on perinyt suurimmaksi osaksi Suomenjokoiran luonteen ja rakenteen. Saksanseisojalta on tullut kuitekin noutovietti, joka ei kuitenkaan ole niin voimakas kuin ajovietti. 

Onni asustaa veljensä Sutkin kanssa ainakin vielä samassa tarhassa ja ne jakavat myös saman kopin. Veljekset tulevat hyvin toimeen keskenään, ja jos toinen jää yksin tarhaan niin alkaa poru ja huuto. Ei hyödytä vaikka ihan vieressä on äiti, huuto jatkuu kunnes kaveri tulee takaisin. Ja kun veljekset taas kohtaavat, suukottelevat veljekset pitkän aikaa. Haluaisin joskus ikuistaa videolle poikien hellät tunteet toisiaan kohtaan, koska ne oikeasti pusuttelevat ja nuolevat toisiansa ja se on tosi hellyyttävän näköistä. 

Onni tunnetaan myös nimillä Pöhis, Bönde, Possu, Onnitonni ja Onnimanninen. Toisin sanoen rakkalla lapsella on monta nimeä. 

Kaikki haluaa sen saman kepin. 

Meidän koirat: Tuuli

Seuraavana vuorossa meidän koirat sarjassa on, tiditii Tuuli. 

Tuuli on syntynyt 31.07.2012 ja täyttää siis ensikesänä 4-vuotta. Itse asiassa kun Tuuli täyttää vuosia, niin siitä kuukauden päästä myös Tepalle ja mulle tulee yhdessäoloa 4-vuotta. Tuuli tutummin Tuikku tai Tuivero on puhdasrotuinen Suomenajokoira ja se löytyy myös täältä.
Tuikku on haettu 4kk ikäisenä Kiikasta kasvattajaltaan, se oli jäänyt viimeiseksi pennuksi ja muut oli jo haettu koteihinsa.
Tuosta hakumatkasta muistan parhaiten sen, että kun oltiin päästy 500m päähän kasvattajalta Tuuli pissas mun syliin.

Tuulia voisi kuvailla luonteeltaan rauhalliseksi, valppaaksi ja kiltiksi. Se on aika perus Suomenajokoira, ilman mitään herkkuja. Aika yksinkertainen kaveri. Pentuaikoina se oli villi ja riehakas, ja se kuljetti Väinöä metsässä jokapaikkaan. Kun Väinö tuli taloon, Tuuli oli sille kuin varaäiti. Ja pikkuhiljaa niistä kahdesta tuli kuin paita ja peppu tai majakka ja perävaunu. Ihan erottamaton kaksikko, jotka nykyäänkin yhteen päästyään leikkivät samoja leikkejä, kuin pentuinakin.

Vieraita ihmisiä kohtaa Tuuli on välinpitämätön, mutta on selvästi puolustus kannalla, jos vieras yrittää jotain. Meidän kaikilla koirilla rotuun katsomatta, on vahva vartiointivietti. Ja ne ilmoittavat kaikesta haukulla.
Vaikka Tuulikin on tarhakoira, on se silti sisälle päästessään kunnon sohvaperuna. Jos koira saisi siis päättää, että lähdetäänkö lenkille vai jäädäänkö sohvalle, niin Tuuli valisisi sohvan.

Tuulia ei ole käytetty näyttelyissä, koska sillä on hännän päässä mutka. Häntä on ilmeisesti jäänyt pentuna oven väliin, eikä siis ole periytyvä. Sillä on ilmeisesti myös manttelirikko, koska vain talvisin sillä on puhdas kokonainen musta mantteli. Muulloin sen mantteli hajoaa joko pepun päältä tai niskasta. Nämä ulkonäölliset virheet eivät kuitenkaan haittaa meillä, sillä se ei tullut näyttelykoiraksi, vaan metsästyskoiraksi.
Nykyään Tuuli kuitenkin viettää lähinnä seurakoiran elämää. Koiralla on kova riistavietti ja se käyttää kyllä nenääsä jäljellä hyvin, mutta se ei hauku. Juoksee kyllä rusakon perässä, mutta ei anna ääntä sitten yhtään.
Ollaan elätelty toiveita, että se äänikin tulisi kun ikää tulisi lisää, toivottomalta kuitenkin näyttää.

Tuulilla on tehty yksi pentue Hempan kanssa, ja se hoiti pentunsa erittäin hyvin. Imetyksen aikana Tuulin takatisseihin tuli tulehdus, mutta se parani nopeasti. Jokainen pentu oli terve ja täynnä elämää kun meiltä lähtivät.

Meidän koirat: Hemppa

Mä sain instassa käyttäjältä @larutsiina vinkin/idean, kertoa meidän muista koirista tänne blogiin. Innostuin aiheesta, koska en oo oikeestaan kauheesti tänne edes kertonut meidän muista koirista, koska niitähän on! Ajattelin siis tehdä meidän koirat "sarjan", eli jokaisesta koirasta tulee oma postaus. Ja jos joku ei vielä tiennyt niin meillä on yhteensä 8 koiraa.

Ensimmäisenä aloitetaan Hempasta!

Hemppa on puhdasrotuinen LK. Saksanseisoja, syntynyt 09.05.2010 eli täyttää tänä vuonna 6-vuotta. Hemppa on haettu minun tietääkseni Lapväärttista kasvattajalta ja sen molemmat vanhemmat ovat puhdasrotuisia. Hemppa ei kuitenkaan ole rekisterissä, koska sen äidiltä puuttui tuolloin vielä terveystulokset. Olisi ihan huippua tietää Hempan suvusta enemmän, mutta se ei ole mahdollista.

Kun mä olen ensimmäisen kerran tavannut Hempan, se oli tuolloin 2-vuotias. En alkuun tykännyt Hempasta ollenkaan, koska se oli täysin villi kakarakoiran alku. Mä sain myös monta mustelmaa siltä, yrittäessäni kuvata sitä, sillä muutamaan otteeseen se juoksi mua päin.
Vaikka ikää on koiralle tullut lisää, ei se ole milläänlailla rauhoittunut, villiintynyt vain lisää.

Hemppa on noutava lintukoira, se noutaa kaikki linnut. Työssään se on hyvin keskittynyt, mutta kauden alussa liika innostuneisuus näkyy ja tällöin se ei malttaisi pysyä paikoillaan.
Hemppa turhautuu myös helposti ja jos metsästäjä ampuu ohi, koira purkaa turhautumisensa omistajaan.

Hemppa osaa ylösajaa linnut, seisoa niitä sekä noutaa ne. Vesi on kuitenkin sen elementti ja koira rakastaa uimista kaikista eniten. Heti kakkosena on tietysti noutaminen.
Hemppa on semmonen vieterikoira, sen pää ei kestä yhtään lenkkeilyä, vaan jos lenkille mennään niin koko ajan pitäisi heittää palloa.
Jos palloa ei kukaan heitä, niin koira turhautuu ja hyppii koko ajan ihmistä vasten.

Koiralta löytyy miellyttämishalua, mutta ei se kuitenkaan mikään paimenkoira ole. Sen saa kyllä tottelemaan, kun osaa vedellä oikeista vivuista. Palkkiona koira ottaa mieluummin lelun, kuin namin.
Hemppa on sellainen koira joka tarvitse määrätietoisen ihmisen, yhtään ei saa antaa periksi.

Tässä vuosien mittaan oon oikeastaan ruvennut tykkään tästä koirasta, se on niin erilainen kuin omat koirat. Vaikka se on vähän liian riehakas, niin se on myös ystävällinen ihmisille.

Linnustuksen lisäksi se on myös ottanut yhteen supikoirien kanssa, ja se on myös hukuttanut pari naapurin kissaa. Toisten koirien kanssa se tulee hyvin toimeen. Viime vuonna se ajoi jopa hirviä takaa, mutta tuli käskystä pois.

Hemppa on sellainen jokapaikan höylä, jonka pitäisi välillä hiukan osata rauhoittua.

Hempalla on myös 8 elävää jälkeläistä (7 urosta ja 1narttu).

Pallon noutoa

Kepin nouto

Viime kesältä. 

Suosikki Rodut

Pitihän munkin tämä tehdä, kun kaikki muutkin oli tehny! Yritän ottaa listasta aina 2-4 itseäni miellyttävinta rotua.

FCI 1 Lammas- ja karjakoirat (paitsi sveitsinpaimenkoirat)

Beussi on yksi oma suosikkini tästä kategoriasta, ja ihan varteen otettava ajatus omaksi koiraksikin. Bordercolliekin on lapsuuden suuri haave, joka todennäköisesti ei ikinä toteudu, paitsi jos joskus hankin ne lampaat itselle. Myös Tsekinpaimenkoira on upea luontoinen, mutta sen terveys on niin vaakalaudalla että harmittaa. Neljäntenä pitänee valita myös Lancashirenkarjakoira, jotka on hieno luonteisia ja kompaktin kokoisia, ja suhteellisen terveitä. Listaan voisi lisätä vielä Karjakoirankin. 

Groenendael narttu Noxu (Kare-Saran Uskomattoman Upea)

FCI 2 Pinserit, snautserit, molossityyppiset ja sveitsinpaimenkoirat

Tämä ryhmä on itselle hiukan sellainen ettei suosikkirotuja ole montaa. Lapsena fanitin silti yhän kybällä Rottweileria, ja olin varma sellaisen hankkimisesta. Nyttemmin en koe sitä aivan omaksi rodukseni. Tanskandoggi on yksi unelmajätti. Jos meille joskus laumanvartija tulee, sen täytyy ehdottomasti olla Kaukasiankoira.

Doberman uros Jero (Vida Loca Aramias)

FCI 3 Terrierit

Äriereistä valitsisin Sk. Kettuterrierin, tälläinen meille varmaan jossain kohtaa tulee luolametsästykseen. Mukavana kakkosena tulee Borderterrieri, joka sopii myös metsästykseen ja on ulkonäöltään ihanan vaatimaton. Amerikanstaffordshirenterrieri on myös kiinnostava ja varmasti siitä saisi kaverin myös harrastuksiin. 

FCI 4 Mäyräkoirat

En näe mitään syytä hankkia tälläistä koiraa.

FCI 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat

Tästä ryhmästä löytyykin suosikki rotuni. Göötti on tästä ryhmästä ihan ykkönen, ja varmasti tulee löytymään meiltä joskus <3 Lapinporokoiran sekä Suomenlapinkoiran  pidän aika yhtenäisenä, ne ovat molemmat ulkonäöltään ja luonteeltaan mahtavia koiria.
Tykkään myös Amerikanakitasta ja Shikokusta.

Suomenlapinkoira Mimo ( Kirjohäntä Minoon Kanelparkki)

FCI 6 Ajavat ja jäljestävät koirat 

Noo tuota ulkonäöllisesti ja luonteen puolesta tykkään Venäjänajokoirista sekä tietty Suomenajokoirista. Dalmatiankoira on tuttu kaveri ja ihan mielenkiintoinen.

Suomeajokoira narttu Tuuli

FCI 7 Kanakoirat

Lk. Saksanseisoja kun niistä nyt on eniten kokemusta ja tietoa. Unkarinvizsla on ulkonäöllisesti hyvin mielenkiintoinen, vaikken ole koskaan tavannut rodun edustajaa. Myös Stabyhoun vaikuttaa varteen otettavalta. 

Lk. Saksanseisoja uros Hemppa

FCI 8 Noutajat, ylösajavat koirat ja vesikoirat

Käyttö-tai sekälinjainen Labradorinnoutaja kiinnostaa itseä eniten, koska näyttiksen pitää ilmeisesti kasvattajien mielestä näyttää ylipainoiselta punkerolta. Myös Sileäkarvainennoutaja ja Walesinspringerspanieli ovat mukavan oloisia harrastuskoiria.

FCI 9 Seurakoirat ja kääpiökoirat

Ensimmäinen koirani oli Havannais, joten se varmaan kuuluu laittaa listaan. Olen tavannut myös siskoni Bichon friseen, josta tykkään. 

Bichon Frise uros Nuka & Havannais narttu Sissi

FCI 10 Vinttikoirat

Vinttareista minua miellyttää ainoastaan Whippet, joita ystäväpiiristäni löytyy muutama. 

Whippet uros Bruno (Encautom's Poseidon From Ocean)