Yksi hetki elämästäni

Vitsit miten voikin vanhat kuvat jättää olon kylmäksi, miten paljon omassa elämässä on tapahtunut. On tavannut upeita eläimiä sekä ihmisiä, on joutunut syystä tai toisesta jättämään hyvästit tai antamaan pois jotain itselle rakasta.
Löytyy myös niitä hetkiä, kun haluaisin peruuttaa kaiken ja tehdä asiat eritavalla.
Millainen ihminen olisin nyt, omistaisinko Veetin, jos olisin tehnyt toisin?

Päätin jakaa teidän lukioiden sekä vierailijoiden kanssa yhden "hetken/vaiheen" elämästäni, hetken johon haluaisin palata takaisin. 

Olen mahdollisesti joskus blogissa kertonut teille Dalista, pienestä koirasta joka oli elämässäni hyvin pienen hetken, mutta jätti syvän jäljen sydämeeni.

Taisi olla vuosi 2011 kun olin pitkään jo ajatellut oman koiran hankkimista, törmäsin netissä ilmoitukseen puolivuotiaasta amstaffimix nartusta. Otin yhteyttä omistajaan ja sovimme että tapaamme Tampereella, omistaja pyysi minua tulemaan Tesoman koirapuistolle sovittuun aikaan.
Ystäväni asui tuolloin vielä Tesomalla, joten oli helppo lähteä koirapuistolle koiraa katsomaan.
Paikalle päästyäni omistaja oli jo koiran kanssa tarhassa, mutta koira oli kiinni narussa.
Huomatessani koiran paniikin, sanoin omistajalle että voisimme mennä johokin muuallekkin (puisto oli täynnä koiria). Omistaja sanoi kuitenkin, ettei koira pelännyt mitää ja oli tosi sosiaalinen ja samaan syssyyn päästi koiran irti.

Dali meni irti päästyään kuin shokkitilaan, ja pelkäsi hulluna muita koiria jotka tulivat tekemään tuttavuutta raitaiseen kaveriin. Dali hyppi ja pomppi erisuuntiin häntä koipien välissä ja korvat kiinni kropassa. Jutustelimme koirasta kaiken näköistä ja sovimme että Dali tulisi luokseni 2 viikoksi koeajalle. Omistaja kertoi Dalin luonteesta ja siitä kuinka se oli todella kiltti ja helppo koira.

Olimme Tampereella yötä ystävälläni ja Dali käyttäytyi mallikkaasti, ollen todella sosiaalinen ja leikkisä. Seuraavana aamuna matkustimme junalla Seinäjoelle, junassa Dali oli hyvin rauhallinen ja ihmiset kävivät sitä ihastelemassa. Eräskin turvamies pyysi lupaa silittää koiraa, ja luvan saatuaan hän silitteli ja lellitteli Dalia. Ajattelin että tämähän on oikein hyvä malli koirakansalainen.

Päästyämme asunnolleni kaikki asiat olivat Dalille ihan okei, yksinolot sujuivat kunnialla. Ja koira oli iloinen ja leikkisä.
Kunnes menimme lenkille... Kaikki sujui lenkillä ensin hyvin, mutta kun ensimmäinen ihminen tuli vastaan, Dali sekosi. Sen häntä meni niin syvälle jalkojen väliin, että näytti ettei sillä olisi häntää. Dali hyppäsi ojan toiselle puolelle ja kiskoi hihnaa hädissään. Ajattelin ensin että se olisi vain tämä kerta, mutta joka kerta kun meitä tuli vastaan ihminen tai koirakko, niin Dali meni paniikkiin.
Pikku koira pelkäsi ihan kaikkia ja kaikkea, sen kanssa oli mahdoton ulkoilla ihmisten aikaan, joten kävin paljon iltaisin lenkillä ja aamulla ennenkö kukaan oli edes hereillä.

Dali oppi nopeasti eri temppuja ja se oli hyvin hiljainen kaveri. Soittelin omistajalle ja kyselin vähän Dalista, juttelimme pitkän aikaa. Ja pian kävikin ilmi, ettei Dalia oltu ikinä sosiaalistettu, se oli ollut aina vain kotona ja ainoa kerta kun se oli päässyt ns ulkomaailmaan oli eläinlääkärillä käynnit.
Tajusin pian ettei Daltsu sopinut omaan elämäntilanteeseen, se olisi tarvinnut niin paljon aikaa tottua erilaisiin asioihin, niin eläimiin kuin ihmisiinkin. Arkana koirana sen kanssa olisi rankkaa ensimmäiset kuukaudet.

Kaiken lisäksi Daltsu rupesi käyttäytymään agrressiivisesti ihmisiä kohtaan, jolloin se oli piste iin päälle. Niimpä puolentoista viikon yhdessä olon jälkeen, hampaita kiristellen palautin tytön omistajalleen. Se teki kipeää, koska olin rakastunut tuohon pieneen raitapaitaan jo, mutta tiesin tekeväni oikean päätöksen.
Vielä tänäkin päivänä minä mietin missä Daltsu on nyt ja mitä sille kuuluu. Onko se vielä elossa vai onko se jo päässyt kauniille niitylle lepäämään.

Vielä nykyäänkin leikitellen ajatuksella, että mitä jos olisinkin pitänyt Daltsun. Millainen yhteinen elämä meillä olisi?