Toinen lähtee ja toinen jää

Hetkittäin on helmpompaa, välillä taas vaikeampaa. Nyt on ollut taas vaikeaa, vaikka olin jo sinut asian kanssa hetken. Väistämättä ajatukset siirtyvät taas Roosaan, nyt kun on aikaa ajatella. Suru musertaa enemmän joka minuutti, vaikka olen tavallani päässyt jo yli surusta. Silti..

Vaikka Roosan pois menosta on jo aikaa, tunnen tuskan edelleen musertavan rinnassa. Kulkiessani samoja polkuja kuin Roosan kanssa, muistot palaavat mieleeni.

Tiedän etten koskaan tapaa samanlaista koiraa kuin Roosa. 

Roosa oli se koira, joka auttoi minua surussa viimeksi, se oli aina työntämässä päänsä syliini, kun muistelin Sissiä. 

Tein lupauksen haudatessani Roosaa, lupasin että antaisin vielä mahdollisuuden koiralle, joka ei saisi rakkautta omistajiltaan. 

Kerroin siitä eilen miehelleni, ja hän ymmärsi. Roosa oli hänellekkin rakas. 

Mielestäni jokaisen pitäisi anaa koiralleen mahdollisuus, vaikka sillä ei olisi riistaviettiä tai siiä ei tulisi tokovaliota.

Vaikka koira tulisi kuinka hyvistä vanhemmista, sillä ei silti vältämättä löydy samaa potenttiaalia kuin vanhemmilta. Roosa on hyvä esimerkki siitä, sen vanhemmat olivat hyviä hirvikoiria ja sen sisaruksia lähti Ruotsiin asti hirvikoiraksi. Silti Roosalta ei ikinä löytynyt sitä samanlaista innostusta ja potenttiaalia metsästyskoiraksi. 

Silti se sai jäädä kotiin, elää yhtenä perheenjäsenenä ja maailman parhaimpana vahtikoirana.