Toinen lähtee ja toinen jää

Hetkittäin on helmpompaa, välillä taas vaikeampaa. Nyt on ollut taas vaikeaa, vaikka olin jo sinut asian kanssa hetken. Väistämättä ajatukset siirtyvät taas Roosaan, nyt kun on aikaa ajatella. Suru musertaa enemmän joka minuutti, vaikka olen tavallani päässyt jo yli surusta. Silti..

Vaikka Roosan pois menosta on jo aikaa, tunnen tuskan edelleen musertavan rinnassa. Kulkiessani samoja polkuja kuin Roosan kanssa, muistot palaavat mieleeni.

Tiedän etten koskaan tapaa samanlaista koiraa kuin Roosa. 

Roosa oli se koira, joka auttoi minua surussa viimeksi, se oli aina työntämässä päänsä syliini, kun muistelin Sissiä. 

Tein lupauksen haudatessani Roosaa, lupasin että antaisin vielä mahdollisuuden koiralle, joka ei saisi rakkautta omistajiltaan. 

Kerroin siitä eilen miehelleni, ja hän ymmärsi. Roosa oli hänellekkin rakas. 

Mielestäni jokaisen pitäisi anaa koiralleen mahdollisuus, vaikka sillä ei olisi riistaviettiä tai siiä ei tulisi tokovaliota.

Vaikka koira tulisi kuinka hyvistä vanhemmista, sillä ei silti vältämättä löydy samaa potenttiaalia kuin vanhemmilta. Roosa on hyvä esimerkki siitä, sen vanhemmat olivat hyviä hirvikoiria ja sen sisaruksia lähti Ruotsiin asti hirvikoiraksi. Silti Roosalta ei ikinä löytynyt sitä samanlaista innostusta ja potenttiaalia metsästyskoiraksi. 

Silti se sai jäädä kotiin, elää yhtenä perheenjäsenenä ja maailman parhaimpana vahtikoirana.

Elämäni koirat: Roosa

Toisessa osassa kerron teille Roosasta.

Tapasin Roosan ensimmäisen kerran kesällä 2012. Olin koiralle täysin tuntematon ihminen, joten se vihasi minua. Olen aina pitänyt karhukoirista, joten halusin niin valtavasti tutustua tähän pieneen narttuun. Kuitenkin, aina kun menin koiran lähelle se murisi ja haukkui hampaat irvessä. Minulle sanottiin, ettei sen luokse kannata mennä, se puree. Roosaan ei kuulemma voinut kuin oma perhe koskea. Koira ei yksinkertaisesti hyväksynyt muita ihmisiä. 

Olin kuitenkin päättänyt voittaa tuon koiran luottamuksen. Aluksi Roosa näytti minulle hampaitaan korvat luimussa. Sen silmissä paloi viha. 

Tiesin etten voisi koskea koiraan, kun on se on kiinni. 

Mutta eräänä päivänä anoppini oli päästänyt sen irti, ja se juoksenteli pihassa. Mennessäni pihalle koira väisti minua, se ei tullut luokseni haukkuen.  Silloinen poikaystäväni nykyinen avomies leikitti Roosaa ja tarjosi sille herkkua. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin lähelle tuota koiraa, mutten silloinkaan voinut koskea. Koira katsoi minua epäilevästi, muttei voinut purra minua, koska avomieheni oli vieressä. 

Roosa on omalle perheelle hyvin alustuva, mutta vieraille ihmisille paha. 

Muiden mennessä sisälle, jäin itse vielä pihalle. Istuin tuvan rappusilla, enkä katsonutkaan Roosaan. Huomasin kuitenkin että se seurasi jokaista liikettäni, ojensin toisen käteni suoraksi, mutten vieläkään katsonut koiraan. Roosa kävi nuuhkaisemassa kättäni ja lähti pois. Olin ottanut ison askeleen tuon koiran luottamuksessa, ensimmäistä kertaa se ei näyttänyt hampaitaan. 

Silloin päätin lähestyä koiraa hiljakseen ja ihan sen omilla ehdoilla. 

Päivittäin kävin katsomassa koiraa, saatoin puhua sille monta minuuttia. Roosa vain katsoi minua korvat höristen, välillä korvat taittuivat luimuun. Se ei kuitenkaan rähissyt minulle enää, oli vain hyvin välinpitämätön. 

Kesä rupesi vaihtumaan syksyksi, vaikka olikin edelleen vihreää ja lämmintä. Kerran koiran ollessa taas irti, istuin tuvan portailla pää painuksissa. Äkkiä huomasin jonkun istuvan vieressäni, se oli Roosa. Koira ei katsonut minuun, se vain istui siinä portailla vieressäni hiljaa. Pitkään istuimme vierekkäin, kunnes ajattelin ottaa seuraavan askeleen ja laskin käteni portaille lepäämään koiran viereen, tein tämän kaiken hyvin hitaasti etten pelästyttäisi koiraa. 

Roosa katsoi kättäni ihmetellen tapahtunutta. Pelkäsin jo että se käy käteeni kiinni, kun yhtäkkiä koira lipaisi minua poskesta. Katsahdin siihen ensimmäisen kerran koko tänä aikana, koira vilkaisi silmiini ja heilutti häntäänsä. 

En voinut uskoa silmiäni, olin viimeinkin saanut rikottua vallin väliltämme. Ja koira tarjosi itseään ystäväkseni. 

Se oli ensimmäinen askel meidän ystävyyttämme. Olin tehnyt jotain oikein, koska siitä hetkestä lähtien Roosa oli minulle todellinen ystävä. 

Se odotti minua joka päivä häntä heiluen. Se tiesi että joskus tulisin ovesta ja kävelisin sen luokse. Roosalla oli tuolloin ikää jo 8-vuotta. 

Kukaan ei oikein tiedä, mistä Roosan ihmisviha on alkujaan lähtenyt. Epäilty on että Roosan ollessa pentuna isännän kanssa metsällä, koira on pelästynyt metsästä tullutta tummaihoista miestä (alueella oli marjastajia). Tämä mies on tullut niin yllättäen koiran takaa, ettei se ole huomannut sitä. Jonkilainen trauma tapahtuneesta on kuitenkin tullut, kun koiralle on jäänyt niin syvä pelko/viha outoisiin ihmisiin.

Roosa on hyvin hellyyden kipeä, mutta samalla myös itsepäinen ja hyvin itsenäinen. Roosalla ei ilmennyt riistaviettiä, vaikka se tuli todella hyvästä hirvikoirasuvusta. Joten se jäi toimittamaan vahtikoiran virkaa, joka on sille paras mahdollinen, kovan vahtivietin takia.

Roosa on saanut aikoinaan yhden ainoan pennun, joka sekin syntyi kuolleena. Se on kuitenkin toiminut vara äitinä Väinölle, sen ollessa pentu. Ja Roosa myös varmaan luuli Väinöä sen pennuksi, tai ainakin moni ihminen luuli kun olivat niin saman näköisiä.

Roosalla rupeaa olemaan jo yli 10-vuotta ikää, mutta edelleen käyttäytyy kuin pieni pentu. Että vaikka vähän rupeaa harmaita karvoja puskemaan, niin käyttäytymiseltään on vielä kuin nuori koira. Roosa ei ole ikinä sairastellut, eikä sillä ole nyt vanhempanakaan ollut mitään vanhuuden vaivaa.
Roosa on siis puhdasrotuinen ja rekisteröity kennelliittoon. 

Olen hyvin iloinen siitä että tapasin Roosan, sillä tuohon aikaan olin juuri jättänyt hyvästit Sissille ja kaipasinkin ystävää. Avokin kanssa ollaankin mietitty, että Roosa elää varman 18-vuotiaaksi, koska se on edelleen nin hyvinvoiva ja terve, eikä siitä oikeasti edes huomaisi korkeaa ikää. 

Roosa Ja Väinö 2013

Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Meille ei kuulu yhtään mitään, kuviakaan en ole pystynyt ottamaan kun kamerasta on akku loppu ja akun laturi hukassa (taas vaihteeksi). Harmittaa kyllä tosi paljon, jos sitä ei löydy, kuitenkin tommonen kevyt 90e laturi kyseessä. Toivottavasti lapset eivät ole kyseistä laturia käsitelleet, tuntuu niin turhauttavalta kun  nuo lapset viel oikeasti kaiken.. ne tyhjentää meidän ruokakaapit (maistaa jokasta ja jättää sen sitten jonnekkin lattialle lojumaan kun ei se ollutkaan hyvää).
Ihmeellisesti esim. mun koiramme lehdet on kadonnut, Veetin lelut häviää niinkuin myös sen herkut, meidän ps3 pelit viedään ja elokuvat. Ehkä paras oli se kun olin lähdössä Veetin kanssa lenkille, ja etin sen mittatilauspantaa (50e) ja mittatilaushihnaa (30e), niin eiköhän ne löytynyt yhden lapsen kassista ja selitys oli tämän näköinen "meidän Rokilla ei oo pantaa eikä hihnaa" (kyseessä metsästyskoira, joka suurimman osan elämästää on häkissa pihalla). Niin ja siis todella heidän koirillaan on kyllä hihnat ja pannat, kaikki toisen oma ja hieno vain pitää saada! Ja jos jotain ei saakkaan, niin pitää vetää itkupotkuraivarit. Miten "rakastankaan" lapsia, jotka on tottuneet saamaan ihan kaiken mitä haluavat. 

Toinen asia joka on saanut mulle harmaita hiuksia, on Roosa. Niin se meidän ihana karhukoira, jota voisia paremmin sanoa myyräkoiraksi. Se siirrettiin pari viikkoa sitten häkkiin ketjusta, ja tota... hyvin se on pysynyt häkissä. Nyt parina päivänä se on kaivanut kauheet onkalot meidän varaston alle (häkki varaston kyljessä), eikai siinä muuten mitään...se vaan että jos se kauheasti sielä kaivaa niin varaston lattia voi romahtaa sen päälle... 

Nyt ollaan melkein vuorattu häkki puisilla levyillä ja betonijärkäleillä ettei se kaivelisi. Niin tosiaan siis häkki missä Roosa asustaa nykyään, on Väinön ja Väinö on nyt ainakin vielä hetken Roosan paikalla ketjussa. Vaikkakin talveksi, Väiski on siirrettävä omalle paikalleen, kun sillä on siinä isompi koppi. 

Veetin kanssa ollaan ahkerasti nyt lenkkeilty metsissä ja rallitettu pellolla kun ne on puitu suurimmaksi osaksi. Perjantai iltana otin Veetin sisälle ja käytiin pesullakin. Aikasemmin päivällä olin harjannut ison nipun karvaa siitä, ja voitte kuvitella onko meidän huone nyt karvaa täynnä, kun se oli yön sisällä. Pojan leijonaharjakin on nyt harventunut kun se on pudottanut siitä suurimman osan karvasa. Miettii, että nyt kun sen pitäs ruveta kasvattaan talvikarvaa, niin se pudottaa kaiken alas. 

Mä kuitenkin yritän löytää sen laturin että saatais tännekkin uutta kuvaa :--)