Elämäni koirat: Roosa

Toisessa osassa kerron teille Roosasta.

Tapasin Roosan ensimmäisen kerran kesällä 2012. Olin koiralle täysin tuntematon ihminen, joten se vihasi minua. Olen aina pitänyt karhukoirista, joten halusin niin valtavasti tutustua tähän pieneen narttuun. Kuitenkin, aina kun menin koiran lähelle se murisi ja haukkui hampaat irvessä. Minulle sanottiin, ettei sen luokse kannata mennä, se puree. Roosaan ei kuulemma voinut kuin oma perhe koskea. Koira ei yksinkertaisesti hyväksynyt muita ihmisiä. 

Olin kuitenkin päättänyt voittaa tuon koiran luottamuksen. Aluksi Roosa näytti minulle hampaitaan korvat luimussa. Sen silmissä paloi viha. 

Tiesin etten voisi koskea koiraan, kun on se on kiinni. 

Mutta eräänä päivänä anoppini oli päästänyt sen irti, ja se juoksenteli pihassa. Mennessäni pihalle koira väisti minua, se ei tullut luokseni haukkuen.  Silloinen poikaystäväni nykyinen avomies leikitti Roosaa ja tarjosi sille herkkua. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin lähelle tuota koiraa, mutten silloinkaan voinut koskea. Koira katsoi minua epäilevästi, muttei voinut purra minua, koska avomieheni oli vieressä. 

Roosa on omalle perheelle hyvin alustuva, mutta vieraille ihmisille paha. 

Muiden mennessä sisälle, jäin itse vielä pihalle. Istuin tuvan rappusilla, enkä katsonutkaan Roosaan. Huomasin kuitenkin että se seurasi jokaista liikettäni, ojensin toisen käteni suoraksi, mutten vieläkään katsonut koiraan. Roosa kävi nuuhkaisemassa kättäni ja lähti pois. Olin ottanut ison askeleen tuon koiran luottamuksessa, ensimmäistä kertaa se ei näyttänyt hampaitaan. 

Silloin päätin lähestyä koiraa hiljakseen ja ihan sen omilla ehdoilla. 

Päivittäin kävin katsomassa koiraa, saatoin puhua sille monta minuuttia. Roosa vain katsoi minua korvat höristen, välillä korvat taittuivat luimuun. Se ei kuitenkaan rähissyt minulle enää, oli vain hyvin välinpitämätön. 

Kesä rupesi vaihtumaan syksyksi, vaikka olikin edelleen vihreää ja lämmintä. Kerran koiran ollessa taas irti, istuin tuvan portailla pää painuksissa. Äkkiä huomasin jonkun istuvan vieressäni, se oli Roosa. Koira ei katsonut minuun, se vain istui siinä portailla vieressäni hiljaa. Pitkään istuimme vierekkäin, kunnes ajattelin ottaa seuraavan askeleen ja laskin käteni portaille lepäämään koiran viereen, tein tämän kaiken hyvin hitaasti etten pelästyttäisi koiraa. 

Roosa katsoi kättäni ihmetellen tapahtunutta. Pelkäsin jo että se käy käteeni kiinni, kun yhtäkkiä koira lipaisi minua poskesta. Katsahdin siihen ensimmäisen kerran koko tänä aikana, koira vilkaisi silmiini ja heilutti häntäänsä. 

En voinut uskoa silmiäni, olin viimeinkin saanut rikottua vallin väliltämme. Ja koira tarjosi itseään ystäväkseni. 

Se oli ensimmäinen askel meidän ystävyyttämme. Olin tehnyt jotain oikein, koska siitä hetkestä lähtien Roosa oli minulle todellinen ystävä. 

Se odotti minua joka päivä häntä heiluen. Se tiesi että joskus tulisin ovesta ja kävelisin sen luokse. Roosalla oli tuolloin ikää jo 8-vuotta. 

Kukaan ei oikein tiedä, mistä Roosan ihmisviha on alkujaan lähtenyt. Epäilty on että Roosan ollessa pentuna isännän kanssa metsällä, koira on pelästynyt metsästä tullutta tummaihoista miestä (alueella oli marjastajia). Tämä mies on tullut niin yllättäen koiran takaa, ettei se ole huomannut sitä. Jonkilainen trauma tapahtuneesta on kuitenkin tullut, kun koiralle on jäänyt niin syvä pelko/viha outoisiin ihmisiin.

Roosa on hyvin hellyyden kipeä, mutta samalla myös itsepäinen ja hyvin itsenäinen. Roosalla ei ilmennyt riistaviettiä, vaikka se tuli todella hyvästä hirvikoirasuvusta. Joten se jäi toimittamaan vahtikoiran virkaa, joka on sille paras mahdollinen, kovan vahtivietin takia.

Roosa on saanut aikoinaan yhden ainoan pennun, joka sekin syntyi kuolleena. Se on kuitenkin toiminut vara äitinä Väinölle, sen ollessa pentu. Ja Roosa myös varmaan luuli Väinöä sen pennuksi, tai ainakin moni ihminen luuli kun olivat niin saman näköisiä.

Roosalla rupeaa olemaan jo yli 10-vuotta ikää, mutta edelleen käyttäytyy kuin pieni pentu. Että vaikka vähän rupeaa harmaita karvoja puskemaan, niin käyttäytymiseltään on vielä kuin nuori koira. Roosa ei ole ikinä sairastellut, eikä sillä ole nyt vanhempanakaan ollut mitään vanhuuden vaivaa.
Roosa on siis puhdasrotuinen ja rekisteröity kennelliittoon. 

Olen hyvin iloinen siitä että tapasin Roosan, sillä tuohon aikaan olin juuri jättänyt hyvästit Sissille ja kaipasinkin ystävää. Avokin kanssa ollaankin mietitty, että Roosa elää varman 18-vuotiaaksi, koska se on edelleen nin hyvinvoiva ja terve, eikä siitä oikeasti edes huomaisi korkeaa ikää. 

Roosa Ja Väinö 2013