4. heinäkuuta 2017

Kyllä tästä vielä noustaan

Miten sen nyt sanoisi. Ylitin itseni. Näytin itselleni sekä ehkä vähän myös muille, että minä osaan. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet raskaita, eivät niinkään fyysisesti vaan henkisesti raskaita itselleni.
Olin ennen ilopilleri, minulla oli aina hauskaa ja ajattelin positiivisesti. Jotain kuitenkin tapahtui, koska luonteeni muuttui täysin. Tuntui ettei millään enää ollut väliä,  kaikkien niiden epäonnistumisien jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut.
Kaiken lisäksi rakensin itselleni suojamuurin ja piilouduin sen taakse. Yritin olla iloinen ja näyttää muille ettei mikään ollut hätänä, vaikka oikeasti tukehduin pikku hiljaa sisältä.
Alamäen jälkeen on yleensä ylämäki, mutta minusta tuntui että alamäkeni vain jatkui ja jatkui.



Pahinta oli että pidin kaiken sisälläni, enkä avautunut kenellekkään olotilastani. Välillä minun oli vain pakko itkeä paha olo pois, en välttämättä edes tiennyt mille asialle itkin, kyyneleet vaan valuivat silmistäni kuin vuolas virta.
Tilannettani ei yhtään auttanut tuttujen ihmisten pilailut siitä ettei minusta koskaan tule mitään, että olen toivoton tapaus. Vaikka tiesin että ne eivät olleet tarkoitettuja sanoja, ne pahensivat tilannettani ja vajosin yhä syvemmälle.
Ainoa asia joka sai minut pitämään päätäni pinnalla, olivat koirani. En pystynyt ajattalemaan että jättäisin ne yksin, mitä niille olisi sen jälkeen tapahtunut.

Ennen Välkyn tuloa ihmissuhteet olivat kylmenemässä, eikä meillä mennyt miehen kanssa mitenkään erityisen hyvin. Riidat olivat joka päiväisiä ja täysin turhia. Oma paha oloni tarttui myös Teemuun ja sai aikaan jännitteitä. Välkyn tulon jälkeen riidat loppuivat, ja pystyin taas rakastamaan ja välittämään. Välkky toi elämäämme niin paljon enemmän, siitä tuli meidän yhteinen lapsi.



Maaliskuussa täytäessäni taas vuosia, tutustuin Autokoulun ja Trafin 10+10- kokeiluun ja pienen mietinnän ja ajatustyön jälkeen ilmoittauduin autokouluun. Suoritin siis ensin kaikki 10 teoriatuntia, jotka hoidettiin siis kotona omalta koneelta netin välityksellä. Seuraavaksi tein netissä autokoulun sivuilla ison kasan tehtäviä ja harjoituksia. Luin monta tuntia kirjalliseen ja tein monta harjoituskoetta, saamatta yhtäkään läpi menemään.
Joten kun menin kirjallisiin tunnetilat läpi pääsemisestä olivat epävarmat ja olin sitä mieltä ettei mene läpi. Kun koe oli tehty ja näytölle välähti "kokeesi on hyväksytty", en meinannut uskoa silmiäni.
Ennen kirjallista koetta olin ajanut jo muutaman tunnin autokoulussa, silti matkaa täyteen kymppiin oli vielä. Liukasratapäivää jännitin todella paljon, ja sekin oli turhaa koska minulla oli hauskaa ja kaikki tehtävät menivät hyvin.
Kun sain viimeiset ajot suoritettua ja inssini läheni, jännitin yhä vain enemmän vaikka koko ajan mielessäni oli, ettei haittaisi vaikken pääsisi läpi. Pessimisti kun ei pety.
Niin siinä kuitenkin kävi, että 27.6 inssini meni läpi ja minulle myönnettiin ajokortti, kaikenlisäksi silloin oli vielä Veetin 4-vuotis synttärit. Voiko pieni ihminen enää olla onnellisempi ja hämmentyneempi kuin minä olin. Olin suoriutunut siitä, jota pelkäsin todella paljon.  Näytin itselleni että minäkin osaan ja se riitti.
Olen onnellinen. Tänään ja huomenna. Joka päivä. Ja se riittää minulle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätähän kommentti, kiitos!