Mä muistan, joka kerran kun sanoin pärjääväni syksyllä ilman Väinöä. Mä muistan.
Tietysti mulla tulis ikävä sitä, mutta en varmaan koskaan tajunnut sanaa ikävä.
Mitä ikävä sanana edes tarkoittaa, entä tunteena?
Onko se sitä, kun pala nousee kurkkuun, eikä tiedä mitä tekisi?
Jokaisella on varmasti oma näkemys tunteesta ikävä.
Mä en tiennyt, mutta nyt tiedän.
Ja mä tiedän, etten pärjää ilman Väinöä talven yli.
Sen huomaa vasta nyt, kun on ollut poissa. Kotona, eri kodissa kuin aikaisemmin. Vanhempien luona, tarkalleen ottaen. Eikä Väinö ole täällä, olo on pitkästynyt, tylsä. Ei ole ketään kenen kanssa lähteä lenkille, ei ketään kuka nuolisi naamaasi ja tunkisi päätään kainaloosi.
Niinh... kovin hiljaista.. sitten kuulet haukuntaa, iloista kimitystä, joka kuulostaa niin tutulta. Olet jo kovin innoissasi, kunnes tajuat haukunnan tulleen naapurista... niin ikävää.
Päässä pyörii vain kuvat, kuvat yhteisistä hetkistä. Niin surullisista, ikävistä kappailuista, sekä onnen kyynelistä. Kukapa olisi arvannutkaan rakkauden olevan tälläistä?
Mutta minä tiedän, kuka ikäväni poistaa ♥.
Tiedätkö sinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätähän kommentti, kiitos!