Senpä takia tämä postaus on pyhitetty pelkästään Väinön pentukuville, joita on kyllä tuhottoman paljon! Liian vähän videomatskua löytyy tuosta pentuajoilta, mutta totta puhuakseni Veetin pentuajasta löytyy vieläkin vähemmän.
Tämmöinen kääriäinen me silloin haettiin, tosin taisi olla viikkoa liian aikaisin. Tuolloin tosin en sitä tiennyt. Pennut kun oli jo silloin erotettu emosta, kun emon oma omistaja oli hakenut koiransa pois.
Väinö kun on vahinkopentueesta, sen emä oli poikennut vieraisiin miehiin ominpäin ja rakkaus oli tietysti puhjennut kukkaan.
Väinö oli pentueen ainut poika, sillä oli seurana silti 4 siskoa, joista minulla ei ole mitään tietoa.
Väinö oli alusta alkaen sellainen rohkea poika, ja vähän jokapaikan höylä. Se tuli juttuun ihan kaikkien kanssa, eikä pelännyt edes kissaa, vaikka kissa oli suunnilleen samaa koko luokkaa.
Ajankohta pennun ostoon oli vähän huono, sillä oli tammikuu ja pakkasta oli se -25 astetta. Onneksi Väinö oli varustaunut hyvin, sillä oli jo pentuna paksu villakerros päällä, ei yhtään sellainen normi laiha karva, kuin pennuilla yleensä. Se haju mikä koirasta lähti, ei ollut kuitenkaan se kaikista mieleinen, sillä Väinö tuoksui vielä ihan pennulta, siis sellaiselta ällöltä :D
Päivät kuluivat suurimmaksi osaksi samaan tyyliin, klo 5 Väinö heräsi ja jos en ollut tarpeeksi nopea pukemaan ja ottamaan koiraa kainaloon niin se lirutti lattialle. Ulos päästyään se oli heti kuin elementissään, lunta oli todella paljon ja tuo pieni karvapallero taapersi vain menemään. Välillä koirasta ei näkynyt kuin hännänpää, kun se lyllersi lumihangessa.
Pakkanen kävi välillä -30 asteessa, jolloin ei pihalla kuitenkaan oltu kuin hetki. Sillä pelkäsin pennun tassujen paleltuvan.
Väinö oli myös se koira, jonka kanssa olisit voitu tehdä asioita erialailla. Sitä ei opetettu pentuna hihnaa, sillä se oli aina irti. Joten voitte kuvitella, millaista oli kun pennulle laitettiin panta ja hihna, ilman että niitä oli sille opetettu. Ja entäs se luoksetulo, kun ei sitä opeteltu pentuna, niin ei sen sitä osaa tänäkään päivänä. Riistavietti syttyi pennulla vasta joskus 6-8kk ikäisenä, jolloin se karkasi pihasta aina metsään. Kyllä se kotiin kuitenkin aina tuli, kun oli ensin juossut itsensä väsyksiin.
Tiedän kuitenkin että oma osaamattomuuteni, on syy moniin niihin asioihin mitkä on Väinön kanssa nykyään hankalia. Se on kuitenkin koira, jollaista ei tule toista. Monet ovat lyöneet vetoa sen rodusta tai roduista mitä se sisältää. Kuitenkin luotan kasvattajaan siinä suhteessa enemmän.
Väinön isä on Samojedinkoira, sen näkee karvanlaadusta sekä luonteesta. Väinö on meidän perheessä se hymyilevä koira, joka tykkää ihan kaikista. Taannoin roskakuskikin kysyi että missä on se koira, jota hän aina rapsutteli käydessään, kun se oli kuulemma niin mukava ja nuoli vain käsiä, Väinö oli tuolloin siirretty eri tarhaan.
Väinö ei katso ikää, eikä sitä tunteeko hän ihmisen vai ei, se rakastaa ja haluaa tulla rakastetuksi. Kun metsälenkillä koiralle täysin vieras mies tuli vastaan, Väinö meni heti ensimmäisenä häntä heiluen vastaan ja halasi miestä etutassuillaan.
Väinön emä on Suomenajokoira, jota ei kyllä huomaa koirasta muuta kuin korvien ja riistavietin suhteen. Ajattelin ensin että kyllä ne korvat siitä nousee, ei nousseet vaikka kuinka toivoin.
Niimpä sain luppakorvaisen, vaikka halusin pystykorvan.
Vaikka meillä kaikkia vaikeuksia on ollut, ja välillä vähän luottamuspulaakin. Niin kyllä tuo koira on kaiken vaivan arvoinen, se on niin ainutlaatuinen ja hieno kumppani. Se tekee kaiken täysillä ja on aina valmis uusiin seikkailuihin.
Vaikka se rakastaakin ihmisiä, niin kyllä siltä löytyy myös vahtivietti, joka on voimakkaimmillaan silloin kun kotona ei ole omia ihmisiä.
Välillä se raastaa meidän ihmisten hermoja, mutta jokainen joka sen on nähnyt, on rakastunut siihen.
Ja on sitä yritetty ostaakkin monet kerrat, aina vastaus on silti ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätähän kommentti, kiitos!