Laumanjohto muistelee

Pitkän etsinnän ja muutaman kirosanan jälkeen, löysin vihdoinkin kovalevyn, jossa on kuvia ajalta, kun mulla ei vielä ollut Veetiä ja Väinöä. Päätin siis julkaista tänne läjän niitä kuvia.
Ja jos joku ei vielä tiennyt, niin en ole aina ollut koiratyttö.

Lähdetäänpä liikkeelle siitä että, 14-vuotta sitten mä ihastuin/rakastuin hevosiin. Ja niin musta tuli hevostyttö, heppahullu, ratsastaja ja loppupeleissä omistaja.
Tutustuin hevosiin silloisen parhaan ystäväni kautta 9-10-vuotiaana, ja silloin alkoi hevoshulluus.
Ensin taisin käydä tallilla kerran viikossa lauantaina, ja ratsastuksen lisäksi tein tallitöitä.
Kävin heppakesäleireillä, vuokrasin ja mulla oli ylläpton hevonen.
Lopuksi vuonna 2008 minulle ja ystävälleni tuli yhteinen oma hevonen Emma, oikealta nimeltään Brilliant Ember.
Meillä ollessaan syksyllä 2009 Emma varsoi tammavarsan Ninnin, Ninni meni tallinomistajan nimiin, mutta vietin pikkuvarsan kanssa aikaa paljon.

Loppu viimein Emmasta tuli varsan jälkeen todella agressiivinen, ja sille ruokaa viedessä se saattoi purra tai potkaista. Sen hoitaminen oli vaarallista, koskaan ei tiennyt saatko hammasta vai kaviota.
Olin tuolloin 16-vuotias ja ystäväni oli minua pari vuotta nuorempi, ja harkinnan jälkeen myimme Emman pois. Tilalle tuli Piia, joka oli koko elämänsä toiminut ratsuna. Piialla oli 10+ luonne, se oli kiltti, ystävällinen ja sopiva ratsu nuorille tytöille.

Ja niinkuin yleensä elämässä, kaikki ei aina suju niinkui haluaisi. Syksyllä 2010 minun oli pakko aika lähteä opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Enkä voinut ottaa Piiaa mukaan, kaikille paras vaihtoehto oli myydä hevonen. Se sattui, mutta Piia olisi joutunut olemaan seurahevosena pitkän aikaa. Eikä niin kultainen hevonen ansaitse sellaista kohtaloa.
Siihen loppui hevosen omistamiseni, tänäkään päivänä en ole uutta ostanut, ehkä joskus kun aika on sopiva.

Hevostelun jälkeen suurimmaksi intohimokseni nousi valokuvaus. Valokuvasin aikavälillä 2009-2011 enemmän kuin nykyään.

Vuonna 2012 elämäni romahti, tai siltä se tuntui. Syntymäpäiväni 9.3 lädimme viemään koiraamme Tampereelle eläinlääkäriin. Sen tila oli romahtanut, ja olimme varmoja että se jäisi viimeiseksi päiväksemme yhdessä. Toisin kävi ja eläinlääkärit puhalsivat koiraamme eloa, Sissi sai lääkekuurin jolla saatiin keuhkoista neste pois. Saman vuoden syksynä olimme kuitenkin tehneet kaiken voitavamme koiran hyväksi. Emme halunneet enää pitkittää sen elämää, emme halunneet leikata vanhaa koiraa. 14-vuotta Sissi ilostutti elämässäni, ja kuin silmiä räpsäyttämällä se oli poissa.
Tuntui etten ollut valmis sen pois lähtöön, vaikka asia oli ollut tiedossani jo pidempään.
Muutettuani pois kotoa, en enää pystynyt elämään ilman omaa koiraa. Niimpä tammikuussa 2013 luokseni muutti Väinö, mutta siitä te jo tiedättekin.

Tässä ensimmäinen teksti ajasta ennen nykyisiä koiriani.