Masentaa niin rutosti, ettei tekisi mieli tehdä mitään. Jokainen päivä toistuu samanlaisena. Herään, juon aamukahvin, käyn pihalla katsomassa koiria. Ehkä vien jokaiselle jonkin aamuherkun. Menen huoneeseeni koneelle. Istun koneella ja katson mitä ihmiset ovat tehneet. Syön ja ruokin koirat. Saatan juoksuttaa jonkun koiran. Katson telkkaria ja menen nukkumaan. Yksinkertaista ja tylsää.
Sitä elämäni on ollut, siitä asti kun lopetin koulun. Tai taidan olla vieläkin koulun kirjoilla, koska en ole saanut postissa vielä eropapereita. Siltikin, en käy enää koulussa. Minulla ei ole sitä normirutiinia enää. Olen yksin suurimman osan päivästä, se syö ihmistä, joka nauttii muiden ihmisten seurasta.
Välillä tuntuu, tai oikeastaan koko ajan, siltä että olen epäonnistuja. En ikinä saa mitään valmiiksi. Olen hyödytön. Minua pelottaa tulevaisuus, koska en onnistu missään. Miksi aina minulle käy näin?
Kerrankin löysin koulutuksen ja koulun josta tykkäsin, olisin oikeasti halunnut jatkaa ja saada tutkinnon suoritettua. En onnistunut siinäkään.
Ajatellessani vanhempiani, purskahdan itkuun. Mietin kuinka paljon heitä hävettää, kertoa muille että heidän nuorin tyttärensä lopetti taas koulun. Nimenomaan taas. Kuinka en voi onnista asioissa, joista pidän.
Tätä kirjoittaessani istun sängylläni, sängyn ympärillä on tavaraa ja paljon. Ne ovat asunnoltani, jonka irtisanoin. En tiedä mitä tekisin tälle tavara määrälle, en jaksa edes koskea siihen. Toivon vain että voisi unohtaa kaiken. Voisinpa palata siihen aikaan, kun jokainen päivä oli mukava. Näin ystäviäni joka päivä. Puhuimme ja selvitimme asiat aina, meillä oli hyvä luokkahenki.
Nyt seuraan facebookin välityksellä, kuinka luokkatovereillani on hauskaa koulussa. Kuinka he onnistuvat kaikessa, ja he ovat selviytyjiä. Mikä minä olen? Epäonninen epäonnistuja.
Nyt te sanotte että, ryven itsesäälissä. Niin varmaan teenkin. Yritän kuitenkin selviytyä päivä kerrallaan, vaikkei mikään tunnu enää miltään. Koirani eivät saa enää yhtä paljon huomiota kuin ennen, olen niin ahdistunut. Kun teen jotain koirieni kanssa, tuntuu että teen kaiken väärin. Tiedän kuitenkin, että koirani vaistoavat sen etten ole itse iloinen. Miksi siis niiden pitäisi innoissaan treenata jotain tyhmää asiaa, jos kouluttaja ei ole innostuneena mukana.
Toivoisin niin paljon, että saisin ystäviä, joita voitaisiin Veetin kanssa nähdä. Ja pitää jotain koirakaveri päiviä.
Niitä harvoja ystäviä joita näen harvoin, he eivät omista koiraa. Eikä heidän kanssaan voi puhua koirista. Ikävää, koska kaipaisin juuri sellaista juttu seuraa.
Toivon että jokin päivä olisi erilainen kuin muut, sinä jonakin päivänä olisi hauskempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätähän kommentti, kiitos!