En tiedä mitä kirjoittaisi ja miten kirjottaisin. Pää lyö tyhjää, mieli on maassa ja sydäntä särkee.
Olen katsonut tätä tyhjää sivua jo tunteja, enkä siltikään saa lauseita aikaiseksi. Kaikki on niin hajalla.
Olen viimeiset pari päivää purrut huulta, etten itkisi, en ainakaan muiden nähden.
On vaikea edes sanoa ääneen, etten... enää näe...koskaan.....
Omalla tavallani tiedostin jo asian, että tämä olisi viimeinen kesä yhdessä. Silti, en ollut vielä valmis päästämään irti. Ja nyt minun on pakko. En enää koskaan näe suklaanruskeita nappisilmiä, jotka katsovat syvälle, niin syvälle että tuntui että ne näkevät lävitseni.
Me kannettiin sut viimeiseen lepopaikkaan, viereen parhaan ystäväs. Pystykorva Tessu sua jo odottaa, kasvaa haudalla jo tuomi. Silitettiin viimeisen kerran mustaa samettista turkkia ja molemmat pidätteli kyyneleitä. Mä kiitin sua kaikesta. Kiitos siitä että hyväksyit minut ystäväksesi.
Nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.
Nuku pikkuinen rauhassa,
ikiuneen tietäen,
kiitän ajasta yhteisestä,
koskaan sinua unohda en.
Kiitos siitä lyhyestä ajasta jonka sain viettää kanssasi,
kulkea vaikeatkin ajat rinnallasi.
Kiitos kauniista muistoista jotka jätit jälkeesi.
Nyt en osaa muuta, kuin itkeä perääsi.
Kiitos öistä, päivistä, kaikesta.
Ajoista helpoista ja vaikeista.
Kiitos, kun opetit millaista on rakastaa koko sydämestään..
♥
Roosan ja mun tarina:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätähän kommentti, kiitos!