kauriinmetsästäjää turha on eksyttää

Tämä tyhjä sivu on ollut auki jo muutaman päivän, enkä oikein vieläkään tiedä mistä aloittaisin tämän viime viikkojen tapahtumien kertomisen. Mitään kovin suurta ei tälläkään kertaa ole tapahtunut, mutta tämä blogin päivittäminen tuntuu välillä ihan ylivoimaiselta.
Toisaalta haluaisi kirjoittaa, mutta ei tule sanoja "paperille" asti... onko muilla ollut samanlaisia oireita?



Viime viikolla kävin pitkästä aikaa Väinön kanssa juoksemassa, ja miten hyvä tunne siitä tulikin. Missä kohtaa Väinöstä on tullut niin tottelevainen? Onko se ruvennut aikuistumaan, vai onko oppi oikeasti mennyt perille. Väinön kanssa on paljon helpompi juosta, kuin Veetin kanssa. Veeti kun ei vedä ja suurimman työn saa itse tehdä, kun loppumatkasta joutuu jo vetämään koiraa perässään. Väinö sen sijaan vetää ja nykyään se juoksee minulle jo sopivaa vauhtia, eikä tee äkkipysähdyksiä sun muita matkalla. Veeti kun ei ole vieläkään tajunnut, ettei juoksun aikana pysähdytä merkkaamaan.
Muistan viime syksynä, kun Väinö veti minut läpi joka puskasta, ja hyppi tiellä kuin mikäkin jänis. Eikä se osannut mitään käskyjä, nyt ne oli jo mennneen talven lumia. Piski totteli pienintäkin käskyä, vaikkakin välillä metsästysvietti meinasi ottaa johdon. Meidän reissu kun sisälsi kolme rusakkoa ja 2 hirveä. En silti syytä koiraa asiasta, koska mitä koira vieteillensä voi.

Veetin kanssa ollaan samoiltu metsässä, tehty vähän jälkeä ja Veeti on itse oma aloitteisesti paimentanut metsäneläimiä. 20. päivä alkoi se kauan odotettu aika, jolloin voi surutta päästää sen koiran irti juoksemaan sydämensä kyllyydestä. Tämän takia minäkin kaivoin meidän tutkapannan kaapista ja Veeti sai sen kaulansa ympärille, ja on nyt joka lenkillä saanutkin juosta tutka kaulassa roikkuen.
Sunnuntai iltana me lähdettiinkin kiertämään meidän normaalilenkki, joka kulkee metsätieltä metsään, siitä pellolle ja metsän kautta kotiin. Pellolla Veeti katosi näkyvistä ja tutka näytti että se oli noin 50metrin päässä minusta, mutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut mistään. Hetken päästä pusikosta rupesi kuulumaan askelia ja ajattelinkin jo että nyt se piski tulee, kunnes puskasta juoksi vähän isompi eläin suoraa minua kohti. Hämmennyin tuosta sorkkaeläimestä niin, etten tajunnut ottaa siitä edes kuvaa, vaikka me muutaman sekunnin (joka tuntui ainakin 10min) katselimme toisiamme silmästä silmää, kunnes elukka lähti painamaan pellon poikki metsään.
Noin parin minuutin jälkeen Veeti paineli puskasta samaa jälkeä pitkin ja hetken aikaa se juoksi pellolla edes takaisin haju nokassaan. Yritin kutsua piskiä luokse, mutta se ei tainnut edes kuulla minua, niin tohkeissaan se oli.
Pian se löysi takaisin jäljelle ja lähti painelemaan metsään, tutkasta näin suunnan ja huomasin että pian meidän välissä oli 400m ja parhaimmillaan Veetillä oli vauhtia 8,5km/h, eli aika hyvää vauhtia se paineli jäljen perässä.
Lähdin painelemaan itse kotiin, jotta saisin apujoukot paikalle, Tepa katshahti nopeasti tutkaan ja sanoi että koira on jo tulossa takaisin kotiin. Ja niin se tuli, märkänä ja väsyneenä, mutta pirun iloisen näköisenä. Siinä kohtaa piti vain kehua koiraa kauheasti, ei se sitä ymmärrä että se on liian iso ajavaksi koiraksi. Tepa kyllä sanoi, ettei Veeti ole ajava koira, se on enemmänkin pelottaja ja kuulemma pelottavaa koiraa saa käyttää.

Täytyi taas myöntää ettei se vahvistuva vietti ole aina se, jonka haluaisi vahvistuvan. Näin vaan omistan paimenkoiran, jolta löytyy jonkin sortin riista/saalisvietti, enkä minä edes osaa hyödyntää sitä. Välillä mietin, että millainen harrastushaukku Veetistä olisi tullut, jos sen omistaja olisi osannut kouluttaa.
Olen niin poropeukalo, etten uskalla viedä tuota edes mihinkään kurssille, pelkään että meille nauretaan ja puhutaan selän takana pahaa, koska sellaistakin on mun kohdalle tapahtunut. Ja se on vähän syönyt mun motivaatiotani. Pennun kanssa olisi helpompi aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä, mutta miten opettaa koiraa joka on jo aikuinen?