13. joulukuuta 2016

ERIKOISPOSTAUS: Ajokortiton koiranomistaja

Minulta on kyselty paljon, että miten voin elää ilman ajokorttia. Kun kyllähän nyt jokaisella koiranomistajalla pitää olla ajokortti. No minulla sitä ei ole, välillä tuntuu että olisi kivakin jos olisi niin ei tarvitsisi aina kysellä kyydin perään. Ehkä kuitenkin pääsette paremmin kärryille, jos aloitan ihan alusta.

Olin autokoulussa joskus vuonna 2011 tai 2012, en enää edes muista. Olin läpäissyt teoriakokeen ykkösellä läpi, mutta minulta puuttui enää muutama ajotunti ja inssi. Oli tarkoitus myöhemmin käydä ne kun on aikaa, mutta kohtalo taisi siinä kohtaa puuttua peliin.

Vuonna 2014 ajoimme mieheni kanssa kapeaa metsätietä mökiltä kotiin päin, oli kamala ilma. Ilmatila oli sumuinen ja vettä satoi kaatamalla, niin että juuri ja juuri näki eteensä.
Sitten yhtäkkiä mäen nyppylän laella, edessämme olikin toinen auto ja ajoimme nokkakolarin. Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten kerinnyt edes tajuamaan mitään, kiitän silti itseäni siitä että minulla oli turvavyöt.
Hätkähdin tajuihini, kaivoin puhelimen taskustani ja soitin äidille, hän ja muu perhe oli noin 2km päässä mökillä. Puhelun jälkeen rupesin tulemaan enemmän ja enemmän tietoiseksi siitä mitä oli tapahtunut, tunnistin myös toisen autolijan henkilöt, siinä oli tätini (äidin sisko) ja hänen miehensä joka soitti juuri 112:seen.
Minua sattui kylkeen, päähän ja mahaan. En pystynyt kääntämään päätäni sivuille, koska kipu meinasi lamauttaa minut kokonaan. Pian isäni, äitini sekä siskoni ja hänen miehensä olivat paikalla. Muistan sisareni tulleen pitämään minua kädestä.
Hetken odottuamme myös poliisi, palokunta ja ambulassit olivat paikalla. He irroittivat ensin tätini autosta, ja muistan kuinka hän huusi vihaisena ambulanssi miehille "Jos tää 200e mekko repee, niin te maksatte", se toi vähän hupia tilanteeseen.
Kun tätini oli saatu lanssiin ja kiidätetty pois, tulivat ensiapu miehet luokseni. He nostivat minut paareihin ja laittoivat niskatuen, jonka jälkeen minut siirettiin ambulanssiin. Veden tulo taivaalta vain paheni ja vaatteeni olivat litimärät, jonka takia tärisin kuin hypotermiassa.
Minulle yritettiin laittaa tippaa, se oli kyllä ikuisuusprojekti, koska minulla on vähän sellaiset suonet ettei niitä niin vaan löydä. Kun he olivat käyttäneet kaikki neulat ja oli enää yksi jäljellä, he viimeinkin löysivät suonen ja tippa saatiin laitettua.
Luulin jo että lähtisimme matkaan, mutta minut siirettiin vielä toiseen kauempana olevaan lanssiin, ennenkuin pääsimme lähtemään.


Taysissa minut kuvattiin moneen kertaan, jouduin pissimään purkkiin ja minua tutkittiin joka puolelta, pääosin silti pään ja niskan alueelta. Sain terveen paperit, lääkäri sanoi että minua voidaan tulla hakemaan vain jos kotona on joku joka pystyy tarkailemaan vointiani läpi yön. Klo 00.10 äiti tuli hakemaan ja lähdimme kohti mökkiä.
Äiti kertoi matkalla, että tädiltäni oli pari kylkiluuta poikki, joten hän jäisi yöksi sairaalaan.
Mökillä minua odotti huojentunut perhe sekä mieheni, joka oli saanut isältäni viskiä rauhoittumiseen.
Kaikki päätyi lopulta hyvin, vaikka automme menikin lunastukseen ja vakuutusyhtiö vei meiltä kaiken, eikä saatu edes autoa takaisin (mutta se on jo toinen tarina).


Kaiken tämän jälkeen rupesin pelkäämään autoilua. Ensin en pystynyt istumaan "pelkääjän paikalla" ollenkaan, vaan istuin takapenkillä kuukauden verran. Kun viimein uskaltauduin eteen istumaan, pelkäsin jatkuvasti että ajamme kolarin. Inhoan pimeällä ajamista vieläkin, koska silloin pelkoni on voimakkaimmillaan. Tämä kuulostaa ehkä jonkun korvaan naurettavalta, mutta en pysty vaikuttamaan itse asiaan yhtään.
Tuntuu kuin minulle olisi jäänyt onnettomuudesta jokin traumaperäinen pelko.
Kun mieheni sitten viime vuonna otti aiheeksi autokoulun aloittamisen uudestaan, vastasin kieltävästi.
Tiedän että ajokortti helpottaisi omaa elämääni paljon, varsinkin täällä maalla jossa ei julkisia kulje kuin 2x päivässä.

Joskus tuntuu että kaveripiirini häviää heidän kuullessaan että olen kortiton. Monien mielestä se on tavattoman outoa, että joku ei halua ajokorttia. Kyllä minä haluasin, mutta sen suorittaminen tuntuu välillä ylitse pääsemättömältä.

Jos jaksoit lukea koko romaanin, niin kiitos. Ja nyt te tiedätte minusta enemmän, asian jota moni läheiseni ei edes tiedä. 

1 kommentti:

  1. En ole ajanut kolaria, mutta voin silti kuvitella millaiset traumat asia jättää :( Mulla on kortti, mutta ei omaa autoa :D Oon kyllä monta kertaa kironnu sitä että auton omistaminen pitää olla niin kallista, ehkä vielä joku päivä. Stemppiä, ehkä vielä joku päivä pystyt siihen!

    http://myynmaailma.blogspot.fi/

    VastaaPoista

Jätähän kommentti, kiitos!