21.tammikuuta aamuyöstä Pappani lähti tästä maailmasta siihen seuraavaan. Nyt jokainen isovanhempani on lähtenyt, enkä näe heitä enää koskaan.
Arttu Wiskarin kappale Tuntematon potilas kuvaa liiankin hyvin Papan viimeistä vuotta.
Muistisairaus on ikävä sairaus, ei pelkästään sairasvalle henkilölle vaan myös meille läheisille.
Olin nähnyt Papan viimeisen kerran tätini Jertan hautajaisissa, Pappa ei edes ollut tietoinen kenen hautajaisissa olimme. Hän vain kyseli että "Missa Jertta on?", Jertta oli siis Papan oman tytär jonka vei syöpä.
Taisi olla muutama vuosi sitten kun kävin viimeisen kerran Papan luona kylässä, sen jälkeen en enää tahtonut käydä. Pappa ei edes tuntenut minua, hän vain kysyä kuka minä olen ja mitä teen täällä. Mitä siihen nyt voisi sitte sanoa, että olen lapsenlapsesi Tytti, muistatko?
Tutut kysyivät silloin miksen enää tahdo käydä, syy miksi en tahtonut oli selvä. En halunnut muistoja huonoista tapahtumista, en tahtonut muistaa ettei Pappa enää tuntenut minua. Halusin säilyttää ne hyvät muistot, ne kun Pappa oli vielä oma itsensä ja muisti meidät kaikki.
Halusin muistaa ne hetket yhdessä kalassa, matkat torille, päivät mökillä. Ne sellaiset asiat jotka ovat niitä hyviä muistoja.
Olin ajatellut Pappaa juuri 18.1 Keskiviikkona, miettinyt muistaisikohan hän vielä matkaansa Karjalasta Suomeen. Muistaisikohan hän vielä asioita menneestä elämästä. En kerinnyt kysymään, nyt en saa koskaan tietää. Olen sättinyt itseäni siitä, etten koskaan aikaisemmin kysynyt. Ei silloin lapsena niin kiinnostanut historia, mutta nyt vanhempana historia on minulle yksi tärkeimmistä aiheista. Olin koulussa aina haka historiassa, tai ainakin tykkäsin siitä enemmän kuin matikasta tai englannista.
Onneksi tiedän että Papan on nyt hyvä olla, siellä jossakin Mummin ja Jertan kanssa. Pappa pääsi vihdoinkin Mummin luo. Muistan aina sen kun Pappa sanoi että haluaa jo Mummin luo, ettei halua enää elää yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätähän kommentti, kiitos!